Liki täydellinen juoksu

Juokseminen jaksaa aina yllättää. Kun luulet sen olevan kevyttä, niin rynnit virtahevon suloudella lenkin läpi. Ja sitten on viime torstaita.

Kaikki ennusmerkit ja tähdet sojottelivat ihan epäjärjestyksessä. Edellinen yö oli mennyt lievästi sanottuna päin honkia. Valvoin ja torkuin kramppien kourissa. Koko päivän vaivasi ankeus. Perusmenkka ”vähiten kiinnostaa kaikki” -olotila.

Enpä siis odottanut lenkiltä yhtään mitään. Mutta pakko oli vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä suorittamaan edellisenä päivänä väliin jäänyt lenkki. Silloinkaan ei kiinnostanut, joten käytin torstain vapaapäivän etukäteen.

Onneksi on aikataulutetut lenkit (ja hyvin joustava suhtautuminen niiden suorituspäiviin), joten keskiviikon kiihtyvä 10+10+10 juostiin torstaina. Ja millanen siitä treenistä sitten tulikaan?!

Alkulämpät meni vähän sinne päin. Sykemittari sekoili. Sykkeet sekoili. Minä sekoilin. Kakarat yritti ajaa pyörällä yli. Aurinko paisto silmään. Oli kylmä. Ja kuuma. Tuuli.

Lenkkimaisemissa ei ole valittamista

Alkuhölköttelyn jälkeen availin vielä kroppaa ja sitten mentiin. Tarkoituksena juosta 30 minuutin vauhtikestävyystreeni lisäten vauhtia aina 10 minuutin välein.

Tasasesti kiihtyvä treeni on mulle vaikea. Käytännössä mahdoton, paitsi matolla. Lähden aina keulimaan. Alussa täysillä ja lopussa niin kovaa kuin jaksaa!

Mutta torstaina kaikki oli toisin. Eka kymmenminuuttinen reipasta vauhtia oli kivaa. Oli rentoa. Vahvasti toki epäilin, että tästä vielä kaks kertaa kiihdytän. Mutta juoksin, kun tuntu hyvältä ja kevyehköltä.

Toka kymmenminuuttinen oli jo totisempaa juoksemista, mutta vieläki rentoa. Aurinko lämmitti sopivasti, meri kimalteli, ihmiset hymyili. Ainoastaan pari mukulaa yritti rullaluistella yli (mitä kakaroilla on mua vastaan?). Edelleenkään en uskonut, että vielä kerran rytminvaihdos onnistuisi.

Mutta HAH. Mää tein sen. Vikan kympi sai jo vääntää tosissaan menemään, mutta edelleenkään ei tuntunut pahalta. Lonkkapakaraperkele ei kiukutellut. Keuhkot oli leikissä mukana. Sykkeetkin pysyi kurissa. Tai no niin kurissa, kuin omaa kovaa juostessa ne nyt voi pysyä. Juoksu kulki.

Aamukävelyillä kerkeää ikuistaa maisemia

Mitkä bileet mää pidinkään, kun Polar armahti ja piippasi kolmannen kympin loppuneeksi. Hemmetti. Pitkästä aikaa rentoa reipasta. Ekaa kertaa ikinä mää osasin kiihdyttää TASASESTI.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin pari kertaa piti matkan varrella vähän himmata, kun meinasi lähteä vauhdit keulimaan. Mutta 6.00 – 5.43 – 5.28! Tasasesti kovempaa! Tasasesti hyvällä tavalla pahemman tuntusta! Tasasesti rentoa! Bileet.

Ai että, jos juoksu tuntus aina tältä…

Kun suosikista tuli inhokki

Olen ansiokkaasti viikko tolkulla tai oikeastaan kuukausi kaupalla vältellyt kovempia treenejä. Enemmän tietoisesti lenkkejä ja vahingossa myös crossfit-treenjä – miten se on mahdollista, en tiedä!

Vielä reipas vuosi sitten vk-treenit (siis vauhtikestävyysrallattelut) olivat parasta mitä tiesin. Rakastin sitä raastamisen tunnetta ja lihasten raukeutta tiukan treenin jälkeen. Edes perkeleen lonkkapakara ei estänyt juoksemasta vetoja. Vauhti ei kyllä tarttunut, mutta nautittavaa se silti oli.

Mutta sitten tuli nielurisaleikkaus, jonka seurauksena koululiikunta (niin siinä potilasohjeessa luki) oli kielletty kahdeksi viikoksi. Loppujen lopuksi treenitauko venyi miltei viiteen viikkoon. Paraneminen jälkivuotoineen ja raudanpuutosanemioineen ei ollut ihan suoraviivaista.

Treenien pariin kyllä palasin, mutta ensin ei pystynyt treenaamaan kovaa ja sitten se ei enää maistunut. Oli kivaa juosta rauhassa ja oli mukava kasvattaa maltilla voimaa. Mutta että reipasta sykkeen nostoa. Eih, ei missään tapauksessa.

Kuten arvata saattaa, niin vauhdit katosivat, joten sitten kiinnosti vielä vähemmän juosta kovaa. Kaiken lisäksi mulla tuntuu olevan vain ja ainoastaan kaksi vauhtia. Ja se kovempi on tällä hetkellä aivan liian kova.

Siinäpä se sitten oli, kierre. Mutta nyt se on katki. En traumatisoitunut parin viikon takaisesta paluusta kovien juoksulenkkien pariin. Enpä. Tekosyillä sain seuraavaa vk-lenkkiä siirrettyä tähän päivään.

Mutta mitä parhautta! Mitä ihanuutta! Siis mitä? Kyllä! 5 kierrosta: 5 minuuttia reippaahkoa ja 2 minuuttia melkeen kovaa. Nyt löyty oikea rytmi ja samalla vauhti asettu kohilleen. Aivan j-ä-r-j-e-t-t-ö-m-ä-n ihanaa! Nyt mää taas muistan miks mää rakastin juosta vähän liian kovaa! Pitäskö varmuuden vuoksi laittaa vielä yks!

Tähän maailmaan paloon treeni oli mitä parhainta mielenterveystyötä. Suurin osa huolista jäi polkujen varsille ja hartioilta varisi varmaan kymmenen kiloa painoa pois!

Ehkä se entinen suosikki, josta tuli inhokki, on taas suosikki!

Kun vauhti katoaa

Yllätys se ei ole, että vauhti häviää, jos ei juokse reippaasti. Hitaasti juoksemalla oppii ehkä juoksemaan kauas, mutta kovin kovaa sinne ei pääse. Naah. Eikä matalilla sykkeillä!

Mää olen nyt oikein ansiokkaasti vältellyt reippaampia lenkkejä jo hyvän tovin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kaikki se vähäinenkin vauhti minkä olin saanu kerrytettyä, on hävinnyt taivaan tuuliin.

Tai pahinta on, että ei se jaloista ole mihinkään kadonnut. Se on kadonnut vaan kunnosta. Se, se vasta on kamalaa, se. Jalat veis, keuhkot ei kestä.

Tänään oli tarkoitus juosta reipas tasavauhtinen vitonen. Ihan vain testatakseni juoksukuntoa. Pah. Reipas se kyllä oli, mutta tasavauhtisuutta se ei ollut nähnytkään.

Ilmeisesti mussa on vaan kaks vauhtiasetusta: hitaasti ja reippaasti liian kovaa. Hidas on kyllä tahdistettu uuteen hitaaseen, mutta reipasta ei kyllä ole kalibroitu. Lähdin liikkeelle sitä vanhaa, yli vuoden takasta, reipasta. Siis aivan saatanan kovaa tämän hetkiseen kuntoon nähden. Se tuli kyllä ihan heti ensi metreillä selväksi. Mutta jostain syystä en vaan osannut höllätä vauhtia.

Parin kilsan jälkeen tuli noutaja. Tämäkään ei tullut yllätyksenä. Oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja tasata hengitys. Ja lähteä uudestaan etsimään sitä oikeata rennon kovaa vauhtia.

Tavallaan se löyty. Ehkä. Hetkeks. Ei se nyt kamalan hidasta ollut, olin vaan salaa toivonut, että se olis ees ihan vähän kovempaa. Lisäksi vauhtia oli vaikea pitää tasaisena eli riittävän rauhallisena. Siis oikean reippaana. Meinasin koko ajan keulia vauhdin kanssa.

Ompahan ainakin töitä tehtäväks ja kevään agenda selvillä: ensin pitää ottaa haltuun nykyiset vauhdit ja sitten rauhassa lähdettävä hilaamaan niitä ylöspäin. Tai alas. Miten sen nyt ottaa.