Sihanoukville part 2

Nyt on jo muutama päivä hengailtu täällä Serendipityllä, ja kyllä tää vähitellen rupeaa riittämään… Ranta on tungokseen asti täynnä ja kaupustelijoita on jos jonkinmoista. Jostakin syystä hieronta/manikyyri/pedikyyri/karvanpoistoleidien (kyllä, samalta daamilta saapi kaikki palvelut, nää daamit kulkee korit käsivarrella pitkin rantaa huudellen massagesir, manicureleidi) mielestä Tonin selkäkarvat on jotain josta pitää päästä eroon. Jokainen on hiplaamassa niitä, ja kertomassa kui he poistaa ne. No ei oo poistatettu niitä. Itsessään Sihanoukville ei kauheasti tekemistä tarjoa, rannalla voi löhöillä, ja rantabaareissa ryypätä. Ou jee. Mutta merellisiä aktiviteettejä kyllä on tarjolla, sukelluspuoteja löytyy useampi, samoin erilaisia veneretkiä. 15 dollarilla saa esimerkiksi kolmen saaren kierroksen, joka pitää sisällään myös snorklailua ja uimista. Lisäksi kalamiehelle löytyy mahdollisuuksia. On päivä-, ilta- ja yöretkeä. Ja kestonki saa valita. Jos taas vesileikit ei kiinnosta, ni myös dirty bikeä (mitä lie motocrossipyöriä ovat) löytyy useammastakin vuokraamosta. Jossain ne kai käy niillä mälläämässä, ku niitä tuossa pääkadullaki yhtenään pörrää yltä päältä pölyssä…

image

image

Tänään sit paettiin rannalta ja lähdettiin Ream National Parkkiin, se on hallituksen ylläpitämä luonnonpuisto parikyt kilsaa kaupungin ulkopuolella. Varattiin guesthousenn kautta retki hintaan 20 dollaria per jalkapari. Retkeen kuulu aamupala (kahvi/tee, kaks paistettua kananmunaa ja patonki), kuljetukset, opas ja lounas (barracudaa, salaattia ja patonki, jälkkäriks hedelmiä). Meidät kuskattiin minivanilla puistonvartijoiden pisteelle, josta meidät ja eväät lastattiin veneeseen ja sitte lasketeltiin jokea pitkin kohti merta. Tää kyseinen joki on siitä hauska, että sadekaudella se on matalampi, ku nyt. Se taas johtuu merestä. Joki on nyt täynnänsä murtovettä, ja sadekaudella kai sitte enempi pelkästään makeaa vettä.

image

Venematka kesti 1,5 tuntia (puksuteltiin pikkumoottorilla), mutta koko matkalle riitti kyllä ihmeteltävää. Joen varrella asuu paljoltikin paikallisia kalastajia, ja opas kertoili aina mitä missäkin kalasteltiin. Oli seurakuntaa kaivamassa katkarapuja käsin pohjamudasta, mangrovepuidn juurien alta, oli leidejä istumassa vedessä ja keräämässä ostereita (tjuu joki on todella matala, ja joiltain osin vielä matampi) ja oli simpukan kasvattamoa ja verkkokalastusta ja ties mitä. Matkalla ostettiin tuoreita ostereita suoraan joesta eli siis suoraan kalastajalta, kerättiin reilun dollarin kolehti ja saatiin iso lautasellinen kuorittuja ostereita. Tuoreempaa lähiruokaa on vaikea löytää 🙂 Hiemanhan nuo oli hiekkasia, mutta myös maukkaita. Matka päätty pieneen kalastajakylään, josta jatkettiin kävellen kohti hiekkarantaa. Osa porukasta jätti kävelyretken väliin ja jäi venaamaan meitä rantsuun ja yks daami luovuttin ennen puoltaväliä. Matkalla toiselle rannalle kesti tosiaan huimat puol tuntia, ja jep oli kyllä myös riittävän lämmin, etten toisaalta ihmettele, että se oli liikaa vanhemmalle väelle. Viidakon läpi kulkeminen palkitsi valkealla ja autiolla hiekkarannalla. Meidän poppoon lisäks paikalla oli toinen vajaa kymmenen hengen ryhmä eikä muita. Oli toki tällekin biitsille saatu yks rantakuppila rakennettua, muttei yhtään rantatuolia eikä kaupustelijaa. Kilometrin verran silkkaa autiota hiekkarantaa. Tiedä häntä sitten kuinka kauan tilanne säilyy tämmösenä, koska huolimatta siitä, että ollaan luonnonpuistossa ni rannan tuntumaan rakennetaan tällä hetkellä hotellia/resorttia…

image

image

image

image

image

Takasin lähteminen kalastajakylästä ei sitten käynykää ihan niin helposti. Ku oltiin käppäilty takas paatille ja saatu lounas oli laskuvesi sen verran matalalla, että kyytii ei päässy ku vanhimmat ja vaivasimmat ja sit työnnettiin vene ulapalle ja me muut kahlattii perässä. Koko matkaa ei tarvinu onneks kahlata, vaan satakunta metriä eikä vesikään yllättäny juuri polvia korkeammalle. Hetki lähdön jälkeen jäätiin vielä uudestaan kiinni, mutta seurueen pojat hyppäs auttamaan kuskia ja opasta ja päästiin jatkamaan matkaa. Paluumatka vastavirtaan sitte kestiki hieman kauemmin. Matkalla nähtiin lisää kalastajia ja todisteita vuoroveden voimasta. Kohta missä osterinpoimijadaamit oli istunu (päät siis ylsi pinnan yläpuolelle), ni oli nyt täysin ilman vettä. Joen keskellä oli iso kaistele maata ja paljon ostereita näkyvissä. Harvemin sitä tosiaan on ollu yhtä onnellinen sillan näkemisestä (puistonvartijoiden asema on aivan sillan kupeessa). Rupes oleen perse jo aika puuduksissa, ku on jyrryyttetty pari tuntia jokea ylös ja istuin on puuta, ei pehmusteita. Juteltiin meiän oppaan, Sokhan, kanssa ja hänellä on aivan Suomen työlainsäädännön mukaset työajat :-), työaika aamukuudesta iltapäivä viiteen ja työtä seitsemänä päivänä viikossa, ei vuosilomaa. Palkka huimat 35 dollaria kuussa, ja palkan maksu hieman epävarma, koska puistolla ei oo yksityisiä tukijoita, vaan kaikki tulee valtion pussista. Tosin palkasta ei mee veroa (jos veron maksu ketuttaa, ni teretulemasta tänne töihin: tuloveroprosentti nolla ja joka kolmannen baarin/guesthousen ovella lappu, että western staff wanted eli töitäki varmasti löytys). Ei tuu tosiaan paikalliselle leipä helpolla valtion hommissa. Sokha haaveilikin tuktuk-kuskin urasta, mutta ensin pitäs saada säästettyä rahat tuktukiin, ja ku pienellä palkalla pitää elättää vaimo ja kaks lasta, ni ei kauheasti rahaa jää säästöön.

Hetki sitten käytiin ostamassa liput Koh Rongille eli yhrelle saarelle parin tunnin laivamatkan päähän mantereesta. Sinne ois tarkotus paeta kiinalaista uutta vuotta, joka on täälläki iso juhla. Mutta palaamme aiheeseen Koh Rong kun siitä on jotain omakohtaista kerrottavaa.

/Iitu

Sihanoukville aka Kampong Saom

Keskiviikkona siis saavuttiin tänne paikalliseen lomaparatiisiin. Mä meinasin saada hepulin linja-autoasemalla, ku tuk-tuk sirit tuli ihan iholle ja kymmenen yhtä aikaa. Ekan kerran reissun aikana meinasin ihan oikeasti menettää hermoni, onneks Tonilla oli sen verran pelisilmää, että hätyytti ne hieman kauemmaks. Vaihtoehtojahan meillä ei loppujen lopuks ollu, vaan kyyti pois asemalta oli otettava ja tingattava. Käveltävää ois ollut useampi kilometri ja suunta tuntematon. Tingattiin sit muutamaan dollariin kyyti downtowniin, jossa käytiin syömässä ja tekemässä suunnitelma jatkosta. Päädyttiin, että mennään Otres Beachille, se on rauhallinen ranta vähän kauempana reppureissaajien suosimalta Serendipity Beachiltä. Majotuski löyty suht kivuttomasti, Moorea Beach oli mestan nimi, ja makuupaikkana oma ’bungalowi’ muutaman kymmenen metrin päässä rannasta, eli jurtan näkönen maja, jossa oli parisänky (meidän oli vaan ’hieman’ notkolla, keskusta parikytä senttiä alempana, ku reunat) ja tuuletin, ei äänieristystä. Hintaa tästä lystistä kiskottiin 15 dollaria, joka on aika perushinta majotuksesta Otresilla. Ranta oli rauhallinen ja puhdas. Hämmentävästi biitsi oli jakautunu kolmeen osaan. Kaupungista päin biitsille tultaessa oli kasa guesthouseja ja ravintoloita, sitten oli muutama kilometri pelkkää rantaa ja sitten taas toisessa päässä kasa gueshouseja ja ravintoloita. Kaukasemman pään tarjontaan ei kauheasti tutustuttu, mitä nyt äimittiin niitä lenkkeillessämme rantaa ees taas. Ei mikään huonompi maisema juosta aamulenkkejä ja pulahtaa sen jälkeen aamu-uinnille. Otres Beachin huonoks puoleks on luettava aivan järkyttävän pahalta haiseva vesi. Jätettiin pyykit pestäväks, ja joo saatiin ne puhtaina takas, mutta bioluvilin kukkaistuoksu oli kyllä aika kaukana siitä hajusta mikä meitin vaatteista lähti, naapurin navetta oli ehkä kuvaavampi vaihtoehto. Vesi oli myös värillistä, hyvin haalean punaista, mutta värillistä kaikki tyynni…

image

image

Perjantaina jouduttiin kuitenkin jättämään Otres, koska kaikki inhimilliset majotusvaihtoehdot oli täynnä. 14 dollaria sermein rajatusta huoneesta lautamajassa tuntu hieman ylihinnoittelulta. Tingattiin neljään dollariin kyyti Serendipitylle, jossa tälläkin hetkellä majaillaan. Täällä on huomattavasti enemän niin majotus- ku ravintolatoimintaa sekä erinäisiä kauppaliikkeitä. Tuk-tuk jätti meitit Monkey Republicin eteen, saatiin sitten huone omalla kylppärillä ja hiirellä hintaan 10 dollaria. Myöhemmin meille selvis, että mesta on hieman meitä nuorempien reppureissaajien suosiossa. No yhen yön ny on missä vaan. Henkilökohtasesti en kauheasi kyllä nukkunu. Ensin mua piti hereillä hiiri, eikä mikä tahansa hiiri, vaan hyvin lihava hiiri, joka tervehti meitä, ku tultiin illalla takas kämpille. Hiiri ei jääny seurustelemaan meidän kanssa, mutta juoksi ees taas seinän välissä ja piti meteliä. Kun hiiri vihdoin hiljeni, niin rupes viereiset kämpät täyttymään enemmän ja vähemmän humalaisista kanssa-asujistamme. Paikassa oli outoa myös se, että säännöissä luki omien petivaatteiden olevan kiellettyjä (levittää luteita, ymmärrettävää), mutta sängystä puuttu lakana. Oli tyynyliinat ja pyyhkeet, muttei lakanaa. Jep, kaivettiin riippumattomme (jotka toimivat myös makuupusseina) esiin ja kielloista huolimatta nukuttiin niissä. Aamulla sitten vaihdettin paikkaa, ja nyt on muutama yö majailtu Sakal Guesthousessa, joka on uudehko mesta sata metriä rannasta. Kustantaa 10 dollaria yöltä ja on mitä mainioin majapaikka. Hyvät sängyt ja rauhallinen sisäpihan sijainti.

image

image

Eilen vuokrattiin taas fillarit kahden dollarin kappale hintaan ja tutkailtiin Sihanoukvillen muita rantoja ja keskustaa. Aika äkkiä oli tää kylä fillaroitu läpi. Tosin mikään pyöräilijän unelma tää paikka ei oo, sen verran löytyy mäkiä matkan varrelta. Tulipaha ainaki kunnolla hiki 😛 Muut biitsit oli kyllä aika äkkiä katottu, mutta Satama on kyllä aika hulppeen kokonen. Keskustassa käytiin tutkailee paikallista market-aluetta. Nää marketit on täällä päin maailmaa kyllä ihan omaa luokkaansa. Saman katon alle on tungettu kaikkea persiistä perämoottoriin. On ruokaosastoa ja vaatekauppaa, on patjaa ja haarukkaa, sekä hygieniatarviketta ja muuta, unohtamatta kampaamoita. Mutta siis jokaista tarvetta myy useampi kauppias, yks myytipaikka on vaan muutaman neliön kokonen ja tungettu todella täyteen tavaraa. Ahtautta, kakofoniaa ja hajujen sinfoniaa on vaikea kuvailla, eikä tavaran paljoudella oo mitään rajaa. Ostin mä tällä kertaa ittelleni rantamekon, minkä löytäminen ei oo ollu ihan helppoa. En jaa ihan samaa vaatemakua paikallisten kanssa, enkä vaatekokoa… Illalla käytiin rantsussa syömässä barbequeta. Melkeen joka kuppila (joita on vieri vieressä usempi kymmen) nostaa illan tullen hiiligrillin hiekalle ja tarjoaa kalaa ja lihaa lisukkeiden kanssa muutaman dollarin hintaa. Mä söin barracudaa ja oli kyllä hyvää. Kaks pääruokaa ja kaks tuoppia kustansi huimat 9.5 dollaria.

image

Tänään vuorossa oli mopon vuokraus, skootterin (kulkee hyvinki satasta) päivävuokra on 6 dollaria. Ajeltiin ympäriinsä ja käytiin kattomassa Kbal Chhay vesiputousta jonka löytäminen oli hieman haastavaa eikä itse putoukset näin kuivalla kaudella tarjonnu paljoa nähtävää. Mitä nyt paikallisia oli paljolti perheen kanssa picnikillä. Putouksen ympäristöön oli rakenettu katoksia, joissa oli matot lattialla ja muutama riippumatto, nää oli siis kansotettu paikallisilla. Ja ei nää paikalliset mukiin sylje, nytki oltiin puolen päivän jälkeen paikalla ja joka katoksen alla juotiin bisseä, ja tyhjiä tölkkejäki oli jo useampia. Sama on nähtävissä Serendipity beachillä, paikalliset tulee koko perheen voimin paikalle, ja mukana on eväät ja riittävästi juotavaa… Ja juominen voidaan tosiaan alottaa heti aamusta. Kerkeepähän enemmän 🙂 Tosin humalaisia paikallisia taas ei oo ainakaan mun silmään sattunu. Humalaisia turisteja senki edestä.

/Iitu

image

image

image

P.s kunhan tästä jaksan niin teen postauksen paikallisista, heidän mopoistaan ja liikennekultuurista. On taas turistilla ollu ihmettelemistä…

Phnom Penh

Luin jostain, että juuri Phomn Penhissä näkee parhaiten eron mahtavan rikkauden ja äärettömän köyhyyden välissä. Totta, Phomn Penhissä oli katuja, jossa oli asunnot viimeisen päälle hulppeita ja yleisilme viimeistelty ja sitten  heti kulman takana oli katu joka lähinnä muistutti slummia. Samoin kaduilla näki lapsikerjäläisiä, joita väisteli isot pamput ilmastoiduissa mersuissaan. Epätasa-arvoisuus ja suuret luokkaerot saa euroopalaisen huokaisemaan ja hämmentymään, ja samalla kiittämään siitä, että yhteiskunnassamme pidetään huolta myös vähäosaisimmista.

image

image

Saavuimme Phomn Pehniin perjantai alkuillasta väsyneinä ja nälkäisinä, koska bussimatka oli uuvuttava, oletettua pitempi kestoinen ja aamupalasta oli kulunut jo reilut kahdeksan tuntia. Otimme yhteisen tuktukin israellaisen naisen kanssa osaksi matkaa ja päätimme jatkaa matkaa hänen hotelliltaan jalan, tietenkin ensin syötyämme (oli pakko saada ruokaa, koska ajatus ei kulkenut ja hieman kiukututti-Iitua). Ruokapaikan löytäminen ei ollutkaan niin helppoa, ”pääkadun” varrelta ei löytynyt mitään ja sivukadut eivät houkutelleet. Hetken pyörittyämme, kinattuamme ja lonely planetista tarkastettuamme löysimme sopivan kadun majoittumiseen ja siihen ruokailuun. Yksi ruokapaikka heti kadun alkumetreilä oli siisti ja ainakin hintansa puolesta laadukas, joten me väsyneet ja nälkäiset päädyimme ruokailemaan siellä. Tämä oli todennäköisesti virhe, koska Iitu aloitti seuraavana yönä vessassa ravaamisen sen jatkuen kolme seuraavaa päivää. Iitun syömä annos oli kanaa ja ainakin osa lihasta ei ollut täysin kypsää ( Iitu ei syönyt kuin vähän kypsän näköisiä ja jätti loput).

Ensimmäisen yön vietimme reppureissajien suosimassa paikassa nimeltä Top Bananassa 7 dollarin hintaan, koska muut alueen guesthouset oli täynnä. Paikka oli karu ja meluisa ( sijaitsi kahden kadun risteyksessa, jossa useita juottoloita), mutta suht siisti. Ennen nukkumaan menoa kävimme ihailemassa Itsenäisyyden monumenttiä yövalaistuksessa ja syömässä 5 dollarin iltapalan. Näiden ja muiden päivän kokemusten jälkeen unen tuloa ei ympäröivä meteli haitannut. Seuraavana aamuna siirryimme hieman enemmän joen rantaan päin ja löysimme varsin tasokkaan guest housen ( yhdeksän dollaria per yö, ja paikan nimi Kha Vi) hyvään hintaan. Alueella on  muun muassa kuninkaan palatsi ja kansallismuseo, joten sieltä käsin liikkuminen oli myös sulavaa. Mutta, mutta tässä vaiheessa suunnitelmiamme sotki pöpö Iitun masussa ja näin ollen vietimme kaksi seuraavaa päivää lähinnä huoneessa maaten, lueskellen ja Iitun ravatessa vessaan, mitä nyt itse kävin syömässä ja hieman juomassa.

image

image

image

Pöpön tullessa ulos aloitimme kaupungin tutkimisen paremmin. Tietenkin kiersimme perusturistipaikat kuten Silver Pagodan, S-21:n, kuoleman kentän ja paikan jossa Tonle Sap yhdistyy Mekongiin (kunkun palatsiin eli Royal Palaceen ei päässyt koska kunkku oli siellä kuolleena, se kuoli lokakuussa 2012 ja se krematoidaan 4.2.2013, launtaina kuolemasta tuli sata päivää ja tuhansia munkkeja oli  rukoilemassa palatsin edustalla, uutinen aiheesta), näiden lisäksi pyörimme kaupunkia ristiin rastiin. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan mainita se, että tapasimme kaupungilla samat suomalaiset, jotka olivat yhtäaikaa syömässä meidän kanssa jo Bangkokissa. He pysäyttivät meidät kysyäkseen mitä kaupungilla oikein tapahtuu (katu oli poikki ja poliiseja jokapuolella. Arvelimme järjestelyjen liittyvä tuleviin kunkun juttuihin), hetken juteltuamme kerroin heille Bangkokin kohtaamisesta, he eivät olleet tunnistaneet eikä Iitukaan tunnistanut sitten vain ihmeteltiin maailman pienuutta jne.

image

image

No niin, mielestämme viisi päivää, joista yksi päivä makaamiseen oli kaupungissa tarpeeksi. Tiistai iltana teimme varauksen Sihanoukvilleen lähtevään bussiin. Varaus tehtiin guest housesta ja bussiliput maksoivat seitsemän dollaria. Matka Kambotsan eteläkärkeen oli mukavan leppoisa, tiet hyvässä kunnossa sekä ilmastointi pelasi hyvin. Nyt istutaan meren rannalla katsellaan laskevaa aurinkoa, kuunnellaan merta ja pidetään toisiamme kädestä…

Toni

Bussilla Battambangiin ja pois

Sanotaan, että matkailu avartaa, nooh ainakin se saa epäilemään omaa logiikkaa. Ostettiin bussimatkat Battambangiin viiden dollarin hintaa, hinta sisälsi noudon guest housista (täällä päin yleensä aina sisältää). Keskiviikkoaamuna kymmenen aikaan rämä pikkubussi tuli noutamaan meidät, matkaa jatkettiin ja poimittiin muita matkailijoita kyytiin. Niin että lopulta meitä oli 12 reissaria kamojensa kanssa tungettuna yheksän paikkaseen autoon. Oli siis hieman ahdasta. Meidät tipautettiin pois aikalailla täsmälleen puoleen väliin kahta viimistä hotellia mistä jengiä poimittiin kyytiin (ja näiden hotellien väli oli maksimissaan puoli kilometriä). Itselle ainaki ois loogisemmalta tuntunu kävellä, mutta jos ei kerrota mihin ollaan menossa, ni paha kävellä. Ja ku nouto ku hotelliota kuuluu hintaa, ni sit noudetaan. Ihmeteltiin kaikki, että eiks me lähetäkään bussiasemalta (Siem Reapin bussiasema sijaitsee muutaman kilometrin päässä keskustasta). Kyllä me sitte loppujen lopuksi lähdettiin bussiasemalta, meidät vaan koottiin useamasta pikkubussista isoon bussiin, joka vei meidät asemalle. Asemalla meidät tungettiin bussiin, joka oli jo puolillaan paikallisia ja heidän tavaroitaan. Ihan ei kaikkien kamat mahtunu tavaratiloihin, joten ne tungettiin isoon pinoon takapenkille (jossa istu jo paikallinen daami vauvan kanssa ja ilmeisestikin vauvan isoisä). Laukkuvuori oli aika massiivinen, ei siinä mitään, mutta ilmeisestikin myös ne kolme paikkaa joille tavarat tungettiin oli myyty. Mutta ei hätää, taiottiin muutama jakkara ja pojat istumaan käytävälle. Matkan aikana käytävällä istu parhaimmillan varmaan kymmenkunta tyyppiä. Mitä sitä nyt myymään lippuja vaan istumapaikoille… Matka kesti nelisen tuntia (matkaa n. 300 kilometriä). Tie oli suurinpiirtein hyvässä kunnossa, samaa ei voi sanoa bussin jousituksesta. Aika oli heiluvainen matka.

image

image

image

image

image

image

Perillä majotuttiin Chhayhotelliin, paikalliseen reppureissareiden ”keitaaseen”, näin jälkikäteen tuntuu, että suosio on noussu hieman päähän, koska homma ei toiminu ihan parhaalla tavalla. Mutta hinta ei jälleen päätä huimannu, huone tuulettimella ja suihkulla irtos viiteen dollariin yö. Battamabang (tai Batdambag tai Battambong, rakkaalla lapsella on monta nimeä) on mitä viehättävin pikkukaupunki, siitä huolimatta että on maansa toiseks suurin kaupunki. Keskustassa näki ihan oikeasti paikallisia. Tosin itse Battambang ei kauheasti tarjoa nähtävää, pitää lähteä ulkopuolelle tutkimaan maaseutua. Me skipattiin se tässä vaiheessa, mutta käytiin katsomassa yks must to see in Battamanbang -juttu. Phare Ponleua Selpak Art Schoolin esitys. Me oltiiin erilaisia nuoria, ja käveltiin paikalle. Matkaa keskustasta ei oo kuin vajaat kaks kilometriä, mutta ohjeita paikalle löytämiseks oli melkein mahdotonta saada, kaikki ku palkkaa tuktukin tahi motokuskin viemään heidät paikalle. Googlemaps onneks pelasti ja tiesi missä paikka on. Saatettiin olla hieman turistin näkösiä ku käveltiin paikallisen valtaväylän reunaa. Paikalliset ku ei kävele mihinkään, kaikki liikkuu autolla tahi mopolla, muutamat jopa fillarilla, muttei kävellen. Pikkulapset vilkutteli matkalla ja huuteli helouta iloisesti hymyillen, ei täällä voi olla pahalla päällä, ku kattelee noita ilosia naamoja. Päätieltä poikettiin sitten kylätielle, jep oli lehmää ja muuta maaseutuun viittaavaa juttua. Perille sitten päästiin, paikka on tosiaan perustettu auttamaan vähäosasia lapsia ja nuoria. PPS kouluttaa nuoria sirkustaiteiden lisäks ainaki musiikissa ja kuvataiteissa ja tarjoaa lapsille ihan peruskoulutusta. Paikka toimii pitkälti lahjotusten (ja lipputulojen varassa), joten kymmenen dollarin lippu ei tuntunu huonolta sijotukselta. Varsinkaan esityksen jälkeen. Aivan mahtavaa, me nähtiin neljäsluokkalaisten esitys, juniorit oli jotakuinkin 16-18 -vuotiaita, ja ai että miten taitavia. Esitys sisälsi pitkälti akrobatiaa, mutta toki muitakin sirkuksen elementtejä oli mukana. Nuoret esitti meille eri tarinoita Khmerien historiasta, ja millä innolla. Esityksestä teki nautittavan jo nuorten selvä nauttiminen siitä mitä he tekivät, ja onnistumisen ilo, kun homma meni putkeen. Vaikka kaikki temput ei onnistu (muistetaan nyt, että kyseessä ei oo ammattilaiset), ni jengi jatko eteenpäin täysillä. Vaikka toistanki itseäni, ni mahtavaa. Jos näille main sattuu, ni kannattaa ehdottomasti poiketa. Esityksen jälkeen ois ollu mahdollisuus jäädä illalliselle heidän ravintolaansa, mutta me otettiin tuktuk takas keskustaan. Illallinen ois ilmeisesti sisältäny promoamista heidän toiminnastaan ja lahjotusten keräämistä. Tehtiin myös hyväntekeväisyyttä käymällä syömässä Gecko Cafessa, jossa työntekijät on kouluttamattomia ja köyhiä. Ravintola kouluttaa kaikki työntekijänsä itse, ja maksaa hieman normaalia korkeampaa palkkaa. Ruokalistan lopussa on esittely kaikista työntekijöistä, ja tarjoilija kertoo aina kuka on ja kuka meidän ruuan valmistaa. Voit sotten kattellam että mihin palkka menee. Moni jeesas perhettää, ja makso sisarustensa koulua. Osa makso omia yliopisto-opintojaan, mutta ilmeisen hyvään tarkotukseen rahat kuitenki käytetään.

image

image

image

image

Perjantaina jätettiin Battambang taaksemme ja lähdettiin kohti pääkaupunkia Phnom Penhiä. Oltiin edellisenä iltana ostettu bussiliput hotellilta, joten käytiin aamupalalla, ja hypättiin tuktukiin, jonka oli tarkotus viedä meidät bussiasemalle. Toki näin tapahtu, mutta bussiasema oli väärä (Battambangissa ei oo varsinaista bussiasemaa, vaan jokaisen firman bussit lähtee omalta asemaltaan). Hetki istuskeltiin ja odoteltiin bussia, ja ku se oli myöhässä, ni kävin kysymässä tiskiltä, että millos se mahdollisesti lähtee, ni lipunmyyjä kerto, että ollaan aivan väärässä paikassa. Käveltiin sitte takas hotellille (matkaa oli vaan muutama satametriä) ja kyselemään, että mitäs kettua. Noh, herra respa kerto, että meidät oli viety väärälle asemalle, aijaa, ja laitto meidät toiseen tuktukiin, joka vei meidät oikealle asemalle. Ja ei kuulemma tuota ongelmaa, että lipussa lukee bussin lähtöajan kohdalla yheksän ja kello oli jo varttia yli. Ja todentotta ongelmia ei ollu, päästiin oikealle bussiasemalle ja hetki odoteltiin, ku meidät sitte ohjattiin bussiin. Tällä kertaa kamat mahtu tavaratilaan, ne pakattiin skoottereiden päälle matkaamaan. Oltii jossain todellisessa paikallisbussissa, koska meidän lisäks bussissa oli yks ainoa turisti, israelilainen vanhempi nainen, joka myös oli ostanu lippunsa Chhayahotellista, häntä ei koskaan tultu noutamaan omalta hotelliltaan, vaan hän joutu ihan itte hommaamaan tuktukin, vaikka nouto tosiaan oli luvattu… Matkan piti kestää viis tuntia, mutta rapiat kuus tuntia me röykytettiin menemään. Ei ollu tie ihan priimakunnossa… Puolessa välissä pidettiin puolen tunnin vessa/ostostauko ja hieman ennen Phnom Penhiä bussi kävi pesulla.Mutta jälleen kerran päästiin perille.

image

image

Pakko mainita että nää paikalliset on mitä ilosinta ja ystävällisintä kansaa. Niille syttyy hymy herkästi huulille, ja turisteihin ei olla ilmeisesti vielä täysin turruttu, ku etenkin kakarat heiluttelee ja huutelee helouta joka kulmassa. Myös aikuiset hymyilee herkästi, ja nauraa. Välillä sitä ihmettelee, että onko mussa jotain vialla,ku niin herkästi nää rupeaa nauramaan meidät nähdessä. Toisaalta paikalliset tuktuk-kuskit on liianki tuttavllisen ystävällisä. Hotellien edessä parveilee aina useampiki kuski, ja jokainen tiedustelee, että tuktuk sir? Tukutuk madam? Where are you going? Kiva, että on kyytiä tarjolla, mutta kun kyselijöitä on toistakymmentä sadallametrillä, ni se rupeaa hieman korpeamaan. Täällä päin tuktukit on samanlaisia kolmipyöräsiä kulkuneuvoja, ku Thaimaassaki, mutta Siem Reapissa ne oli mopen perään kytkettyjä ”kärryjä”.

/Iitu