Kun vauhti katoaa

Yllätys se ei ole, että vauhti häviää, jos ei juokse reippaasti. Hitaasti juoksemalla oppii ehkä juoksemaan kauas, mutta kovin kovaa sinne ei pääse. Naah. Eikä matalilla sykkeillä!

Mää olen nyt oikein ansiokkaasti vältellyt reippaampia lenkkejä jo hyvän tovin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kaikki se vähäinenkin vauhti minkä olin saanu kerrytettyä, on hävinnyt taivaan tuuliin.

Tai pahinta on, että ei se jaloista ole mihinkään kadonnut. Se on kadonnut vaan kunnosta. Se, se vasta on kamalaa, se. Jalat veis, keuhkot ei kestä.

Tänään oli tarkoitus juosta reipas tasavauhtinen vitonen. Ihan vain testatakseni juoksukuntoa. Pah. Reipas se kyllä oli, mutta tasavauhtisuutta se ei ollut nähnytkään.

Ilmeisesti mussa on vaan kaks vauhtiasetusta: hitaasti ja reippaasti liian kovaa. Hidas on kyllä tahdistettu uuteen hitaaseen, mutta reipasta ei kyllä ole kalibroitu. Lähdin liikkeelle sitä vanhaa, yli vuoden takasta, reipasta. Siis aivan saatanan kovaa tämän hetkiseen kuntoon nähden. Se tuli kyllä ihan heti ensi metreillä selväksi. Mutta jostain syystä en vaan osannut höllätä vauhtia.

Parin kilsan jälkeen tuli noutaja. Tämäkään ei tullut yllätyksenä. Oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja tasata hengitys. Ja lähteä uudestaan etsimään sitä oikeata rennon kovaa vauhtia.

Tavallaan se löyty. Ehkä. Hetkeks. Ei se nyt kamalan hidasta ollut, olin vaan salaa toivonut, että se olis ees ihan vähän kovempaa. Lisäksi vauhtia oli vaikea pitää tasaisena eli riittävän rauhallisena. Siis oikean reippaana. Meinasin koko ajan keulia vauhdin kanssa.

Ompahan ainakin töitä tehtäväks ja kevään agenda selvillä: ensin pitää ottaa haltuun nykyiset vauhdit ja sitten rauhassa lähdettävä hilaamaan niitä ylöspäin. Tai alas. Miten sen nyt ottaa.

Paluu juoksemaan

Todella suureellinen otsikko 😀 Vaikka oma treenaaminen ei mitään suureellista olekaan, niin 13 yötä kahden lenkin välissä on paljon. Kurkkupaiseen perkele kaatoi petiin ja kaiken päälle lääkäri kielsi treenaamisen ennen kuin antibioottikuuri on syöty loppuun. Pari kertaa kävin käveleskelemässä ja muutaman kerran joogasin/venyttelin. Ensin ei kyllä tullut edes mieleen lähteä juoksemaan, sen verran klesana olin päivää, olon parannuttua odottelin kiltisti kuurin loppua, ennen kuin lähdin hikoilemaan. Kiltisti tarkoittaa, etten hikoillut. Kiltisti ei tarkoita, että olisin hiljaa ja kiukuttelematta odotellut lenkkilupaa.

Että olihan se nyt siistiä sitoa lenkkarien nauhat ja lähteä kiertämään Seurasaarta. Yleensä näiden taukojen jälkeen juokseminen on tahmeaa, reidet painaa tonnin ja happi ei kulje. Tänään kaikki raskaus oli poissa. Hämmentävää. Vauhdin hurma jäi toki kokematta, mutta onneksi sillä ei oo mitään väliä. Koska mä juoksin, eikä se tuntunut ollenkaan paskalta!

Lähdettiin Tonin kanssa kaksin juoksemaan. Reiluna vaimona mää kielsin keskustelun. Jos on kroppa kaivannut juoksemista, niin vielä enemmän tuuletusta kaipasi pää. Ei sillon kerkeä jutella, jos pitää siivota muutaman viikon pölyt pois päästä. Muutaman sanan voi silloin tällöin vaihtaa. Onni on puoliso, joka juoksee sun kanssa. Hiljaa! Ja onni on vaimo, joka on taas huomattavasti miellyttävämpi, kun pääsi juoksemaan!

/Iitu