Kun vauhti katoaa

Yllätys se ei ole, että vauhti häviää, jos ei juokse reippaasti. Hitaasti juoksemalla oppii ehkä juoksemaan kauas, mutta kovin kovaa sinne ei pääse. Naah. Eikä matalilla sykkeillä!

Mää olen nyt oikein ansiokkaasti vältellyt reippaampia lenkkejä jo hyvän tovin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kaikki se vähäinenkin vauhti minkä olin saanu kerrytettyä, on hävinnyt taivaan tuuliin.

Tai pahinta on, että ei se jaloista ole mihinkään kadonnut. Se on kadonnut vaan kunnosta. Se, se vasta on kamalaa, se. Jalat veis, keuhkot ei kestä.

Tänään oli tarkoitus juosta reipas tasavauhtinen vitonen. Ihan vain testatakseni juoksukuntoa. Pah. Reipas se kyllä oli, mutta tasavauhtisuutta se ei ollut nähnytkään.

Ilmeisesti mussa on vaan kaks vauhtiasetusta: hitaasti ja reippaasti liian kovaa. Hidas on kyllä tahdistettu uuteen hitaaseen, mutta reipasta ei kyllä ole kalibroitu. Lähdin liikkeelle sitä vanhaa, yli vuoden takasta, reipasta. Siis aivan saatanan kovaa tämän hetkiseen kuntoon nähden. Se tuli kyllä ihan heti ensi metreillä selväksi. Mutta jostain syystä en vaan osannut höllätä vauhtia.

Parin kilsan jälkeen tuli noutaja. Tämäkään ei tullut yllätyksenä. Oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja tasata hengitys. Ja lähteä uudestaan etsimään sitä oikeata rennon kovaa vauhtia.

Tavallaan se löyty. Ehkä. Hetkeks. Ei se nyt kamalan hidasta ollut, olin vaan salaa toivonut, että se olis ees ihan vähän kovempaa. Lisäksi vauhtia oli vaikea pitää tasaisena eli riittävän rauhallisena. Siis oikean reippaana. Meinasin koko ajan keulia vauhdin kanssa.

Ompahan ainakin töitä tehtäväks ja kevään agenda selvillä: ensin pitää ottaa haltuun nykyiset vauhdit ja sitten rauhassa lähdettävä hilaamaan niitä ylöspäin. Tai alas. Miten sen nyt ottaa.

Miksi liikun?

Jatkojalostetaan vielä vähän edellisen postauksen teemaa eli miksi pää hajoaa, jos ei liiku? Nykyään se on aika yksi yhteen kysymyksen: miksi liikun? kanssa. Näinhän ei aina ole ollut.

Aluperin liikunta tuli matkaan mukaan painonhallintasyistä. Elämäni pitkäikäisimmät rakkauteni, hyvä ruoka ja juoma, huusivat seurakseen kolmatta pyörää eli riittävää liikkumista. Joten vajaat kymmenkunta vuotta sitten ryhdyin opettelemaan juoksemista ja sitten vielä tankotanssia. Tankoilu jäi ja vaihtui lopulta toisenlaisiin tankoihin, kun reilu vuosi takaperin tutustuin crossfittiin. Juoksemisen opettelu jatkuu edelleen.

Vaikka painonhallinta on edelleen validi syy liikkua, niin nykyään muut syyt painavat enemmän. Kohupaljastus: Liikkumisesta tulee hyvä olo! Juuri mikään ei voita fiilistä, kun makaat treenin jälkeen sohvalla rennon raukeissa fiiliksissä, lihakset väsyneinä. Suriseva pääkin on hetken hiljaa eli treenisalille ja lenkkipolulle saan purettua ylijäämäenergian ennen kuin se tiivistyy turhautumiseksi ja kiukuksi.

Mielenterveyttä hakemassa heinäkuussa 2017

Juostessa ajatukset saavat tilaa ja kerkiää ajatella asiat (epä)järjestykseen, suunnitella tulevaisuutta sekä toki vähän haaveilla viinitilasta Toscanasta ja merenrantakartanosta Normandiassa ja muista hieman suurudenhulluista asioista. Just parasta!

Crossfitissä (ja aiemmin tankotanssissa) ei taas voi ajatella muuta kuin käsillä olevaa asiaa. On pakko keskittyä tekemiseen ja lopettaa turha ajatteleminen. Saa kirjaimellisesti tyhjennettyä pään kaikesta sälästä. Lotta kirjoitti äärimmäisen hyvin, mitä käy kun pää ei treenatessa hiljene!

Suurena bonuksena tulee vielä kasvanut kunto ja parempi jaksaminen arjessa ja mitä näitä nyt on. Eikä todellakaan tarvitse ihan niin paljon miettiä, että voiko syödä vielä toisen laskiaispullan vai ei!

Soittolista, olet tärkeä

Lenkeillä korvanapeissa soi joko radio, kirja tai podcast, mutta kisaan on ehdottomasti saatava musiikkia. Kuulostaa siltä kun mulla olisi suurikin kisahistoria takanani. Sehän nyt ei ole millään muotoa totta. Kuukausi takaperin juoksin kolmannen Länsiväyläjuoksuni ja syksyllä rykäisin ensimmäisen puolimarani. Nopealla laskutoimituksella se tekee neljä lappujuoksua. Mutta tällä neljän kisan tuomalla varmuudella ja syvällä rintaäänellä totean, että musiikki rytmittää kisaa ja antaa energiaa. Tietyistä biiseistä on jo muodostunut voimabiisejä, niitä biisejä joiden ekoista riffeistä jo saa varmuutta jatkaa eteenpäin. Varmuutta siitä, että kyllä tästä selvitään.

Yksi hyvä puoli soittolistoissa on, että voi joko keskittyä kuuntelemaan musiikkia ja ”pomppimaan” kappaleiden tahtiin tai vaihtoehtoisesti keskittyä miettimään joko kohta saa kaljaa, ja kuinka kannattas treenata enemmän, ja kuinka juokseminen on aivan typerä laji. Harvemmin matkan varrella on niin kivaa, että keskittyis vaan miettimään kuin siistiä on juosta. Onneksi niitäkin hetkiä on. Eikä pelkkää kurjuutta. Enimmäkseen kuitenkin kurjuutta. Tai ei nyt kurjuutta, mutta jano. Ja halu ruveta harrastamaan jotain vähemmän vittumaista. En tiedä, vaikkapa kävelyretkiä (lähimmälle terassille).

Sain hieman pitkiä katseita tämän vuoden Länärillä, kun lauleskelin ääneen. Voimabiisi nro 1 eli Apulannan Zombeja, pärähti soimaan juuri kun kaarroin sisään Otaniemen kentälle (sen siitä saa kun juoksee melkeen kymmenen minsaa suunniteltua nopeammin, niin biisitki soi aivan väärässä kohtaa) ja saatoin väsymyksestä huolimatta ottaa pikkuloikan ja hymyillä mielipuolisesti lauleskellessani epävireisesti. Anteeksi jos aiheutin jollekulle traumoja. Myös se takanani juossut setä saattoi hieman ihmetellä aiemmin reitin varrella, kun Mambo nro 5 aiheutti akuutin tarpeen hytkyttää lantiota. Se ois kauheen helppoa, jos vois vaan juosta 😀

Ekan maran biisilistaa olen rakentanut jo huimasti yhden biisin verran. Soittolistan ainoa biisi on tällä hetkellä Irwinin Viuhahdus. Listan ensimmäinen biisikin on jo valmiiksi valittu, se on P!nkin Let´s get this party started, mutta en ole vielä jaksanut lisätä sitä. Myös edellämainitut loikkahytkytysbiisit löytyvät varmasti listalta, muutoin tilaa vielä on. Biisit valikoituu enemmän fiiliksen mukaan kuin että ne olisivat jotenkin lempimusaa. Toki lista on raskaamman puoleinen ja punkahtava, mutta sekaan mahtuu kaikkea lastenlauluista suomiräpin kautta voimaballadeihin ja iskelmään.

/iitu