Laiskat pakarat ja ylityöllistetyt etureidet

eli tarina siitä kuinka oikea jalka ei halua juosta.

Syvä huokaus. Kaikki alkoi etureisistä, jotka tekivät kaiken työn ja pakaroista, jotka laiskottelivat. Etenkin oikean jalan keskimmäinen pakaralihas huilasi silloin kun ois pitänyt aktivoitua. Miksi se muuten on keskimmäinen, kun se ei sijaitse likipitäenkään keskellä pakaraa? Ainakaan sitä paikkaa minkä mää keskipakaraksi hahmotan.

Mutta palataan alkuun, jonnekin vuoden 2016 tienoille. En oikeasti enää edes muista millon juoksusta rupesi tulemaan enemmän ja vähemmän jalkaoireilevaa. Muistan kovasti pohtineeni, että pitäis ja pitäis mennä salille vahvistamaan etureisiä. Ne kun tuppasivat olemaan aina lenkin jälkeen ihan loppu. Mutta ennen kuin ehdin etureisijumpan pariin, niin oikea polvi alkoi vihoitella. Juoksijan polvihan se siellä oireili ja syylliseksi paljastui keskimmäinen pakaralihas, joka ei tehnyt työtään.

Siitä alkoi sitten fysioterapeutti-, osteopaatti-, hieroja- ja kiropraktikkokierre, jolle ei vieläkään näy loppua. Kun yksi asia on saatu hoidettua kuntoon, niin toinen paikka on ryhtynyt kiukuttelemaan. Aina pysytään oikean jalan tienoilla. Juoksemista tai muuta treenaamista se ei estänyt. Mitä nyt olen vältellyt pidempiä & kovempitehoisia lenkkejä.

Ensin siis jumpattiin pakarat kuntoon ja aktivoitiin se laiska keskimmäinen pakaralihas. Sen jälkeen siirryttiin vahvistamaan keskivartaloa ja nyt olen ollut liian saamaton menemään ammattilaisen juttusille saamaan lisäohjeita. Tilanne on periaatteessa ihan ok, mutta olen kovasti tietoinen oikeasta pakarasta melkein koko ajan. Se ei ole kipeä, eikä sitä vihlo, mutta se tuntuu. Vasen pakara on, oikea ON! Mitenkään muuten en tunnetta osaa kuvailla.

Paitsi lisäksi, että oikea pakara ON, niin tuntuu, että se on todella jumissa. Hierojan mielestä ei. Saman on todennut vuosien varrella useampi hieroja. Ei siellä ole sen enempää jumia kuin vasenmassakaan pakarassa. Mutta tuntuu, että oikea pitäisi pahoinpidellä auki. Mutta ei se avaaminen auta. Pakara jatkaa OLEMISTAAN.

Tämän lisäksi välillä juilii myös oikean puolen si-nivel, mutta se ottaa enemmän itseensä istumisesta kuin juoksemisesta. Eli älä istu, älä juokse. Kävele? Kyykkää? Makaa? Ketku? Hetku?

Tää oikean jalan oirelu alkaa vähitellen muistuttamaan tv-shop -mainosta: ”Eikä siinä vielä kaikki”. Loppu vuodesta myös nilkka päätti ryhtyä mukaan juoksukapinaan. Se ei tosin osaa päättää, että mitenkä reagoida. Toisen lenkin jälkeen ei meinaa portaita päästä alaspäin, kun kiristää ja sattuu. Seuraavan spekseiltään samanlaisen lenkin jälkeen nilkka vain vähän jomottelee. Ihme nivel.

Nyt siis rupeaa olemaan täysjalka kerättynä. On kipuja ja on jumppaa ja on oireettomia päiviä ja hyviä treenejä ja kettumaisia lenkkejä. Kuntoutusjumppa sisältää pakaratreeniä, keskivartalon vahvistusta ja nyt vielä nilkkajumppaa.

Kuitenkin kysytte, niin ei, lepääminen ei auta mitään. Olen pitänyt juoksutaukoa ja treenitaukoa ja on ollut aktiivista lepoa ja sitä sun tätä. Mutta lepo ei auta, eikä juokseminen juurikaan pahenna oireita. Muuhun treenaamiseen jalka reagoi halutulla tavalla eli vahvistuu. TODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ! Siis ei se vahvistuminen, vaan se ikuisuusoireilu.

Joten olen jatkanut samaan malliin, niissä kuuluisissa kivun sallimissa rajoissa! Seuraavaksi testissä on kalevalainen jäsenkorjaaja, että josko sieltä löytyisi ratkaisu ongelmaan nimeltä oikea jalka (ja vasen lapa, mutta ei mennä siihen nyt).

Että jos jollakin on vertaistukea tahi onnistumistarinoita tarjolla, niin antakaa tulla!

V****ks män Vantaan Maraton

Niin, ehkäpä mää nyt jo pystyn palaamaan lokakuun alkuun ja Vantaalle. Meni aika syvälle tunteisiin siellä, ja pitkälti sen jälkeenkin. Yhtä puuttuvaa 10 kilometriä voi vatvoa ja murehtia loputtomiin. Ja vatvoa vielä vähän lisää, ja tirauttaa vielä muutama kyynel.

Mitä siellä Vantaalla sitten kävi? Polvi. Tai lonkka. Tai molemmat. Tuttavallisemmin juoksijan polvi. Vaiva piinasi mua aika ajoin kesästä asti. Se tuli ja meni. Välillä pysty helposti juoksemaan 25 kilometriä ilman minkäänlaisia oireita ja välillä jo kymmenen kilometrin jälkeen juokseminen loppu polvikipuihin. Juhannuksen alla kiropraktikko oiko raajoja, ja se autto. Mutta sitten juoksijan polvi taas kummitteli välillä ja aivan yhtä mystisesti katosi. Sen verran harvoin vaivaa kuitenkin oli, ettei mulle tullu mielenkään, että mun maraton vois siihen kaatua. Eihän sen pitäny kaatua mihinkään. Suunnitelma oli pitävä. Lähden hölkkäämään just sitä vauhtia mikä tuntuu HELPOLTA ei sitä mikä tuntuu hyvältä tai mitään muutakaan. Helppoa vauhtia, jossa sykkeet pysyy kurissa.

Suunnitelma piti loistavasti. Eka kymppi oli kevyt, ai että mää nautin juoksemisesta. Tokalle kierrokselle lähtiessä lonkkaa vihlas muutaman kerran, mutten antanu sen häiritä elämääni. Pikku vikoja, ei lonkan puutumiseen kukaan oo kuollu. Edelleenkin juoksu oli kevyttä. Sitten se alkaa, se tunteisiin meneminen…

”12 kilsaa. Vihlasu, mitä? Ei helvetti, ei ollu, ei. Äh, nou hätä, kyllä tää tästä. Kyllä se menee ohi. 13, 14, 15, 16 kilometriä. Hah, sinne menivät kilometrit. Siitäs sait lonkka. 17, 18, 19, 20. Älä nyt jaksa kiukutella polvi. Joo, joo, on asfalttia ja on niin kovaa. Ymmärrä nyt asettua jalka. 21 km. Oho, taas hallin kulmalla. Kaks kierrosta takana. Jes. 22 kilometriä. Voi helevetti. Vihlasu, vihlasu, vihlasu. Miksi? Lonkka-polvi-lonkka-polvi. Tyhmä, tyhmempi, oikea jalka. Äh, mää hidastan tahti. Ei, tää pahentaa. Ei saa vaihtaa rytmiä. Mutta ei hätää, mää pystyn juoksemaan. Mennään vaan. Yli puolet takana. Ei se oo ku juosta vaan. Juokseminen on kivaa. Mua ei väsytä. Kerrankin soittolista soi oikeassa järjestyksessä.

23 kilometriä. 24 kilometriä. Kilometri kilometri kilometri. Kyllä tää tästä. Kyllä mää nyt sinnittelen tän maaliin asti. En mää nyt helvetti soikoon jätä tätä toiseen kertaan kesken. Mää en oo mikään luovuttaja. Juokseminen on kivaa, kipu on vaan tunne. 25 kilometriä, kyllä mää pystyn juoksemaan tän loppuun asti. 26 kilometriä, noinkohan pystyn. Voisko tää nyt vaan asettua. Voisko tää nyt vaan tuntua tältä, ei pahemmalta? Alamäki, ei saatana, pakko kävellä. Ei pysty. Tasanen, aah, mä juoksen. 27 kilometriä. Sattuu, sattuu, sattuu. Voisko olla sattumatta? Mää on hyvässä kunnossa, mää jaksan. Miks sattuu? 28 kilometriä. Ei, en pysty. Pakko kävellä, nyt sattuu selkään. Kylmä. Pakko juosta. Ei helvetti. Taas mää juoksin ton saman tyypin ohi. 29 kilometriä. Ei tässä oo mitään järkeä. Vielä yks kierros. Ei tuu mitään. No nyt se tyyppi taas veti mun ohi. Muutama juoksuaskel. 30 kilometriä. Saako tirauttaa vähän? Ei se kipu, TURHAUTTAA. Musta ei tuu koskaan maratoonaria. Juoksu on paska laji. Toni, mitä se tossa tekee. Pakko kertoa, että jätän kesken. Pakko itkeä vähän lisää. 31 kilometriä. Kaikki kirosanat. Ja muutama uus päälle. Juokse, kävele, juokse. En halua kävellä. En. 32 kilometriä. Tikkurilan urheilutalo. Kello kiinni. 32,06 kilometriä. 10, 10, 10 ja puuttuu 10.”

Kenen hullun mielestä on mielekästä, että maratonin kisatoimistoon mennään ensin portaat ylös ja sitten alas? Turhauttaa ja ketuttaa niin paljon, etten osaa kuin itkeä. Yritä siinä sitten selittää toimitsijalle, että ainoa paikka mihin sattuu on sielu. Tai sattuu vähän polveenkin, mutta kun ei juokse se on ihan ok. Sielu ei ole. Kesken, taas kesken. MIKSI?

Vieläkin, kolme kuukautta myöhemmin, sielu nyrjähtää vähän, kun mietin Vantaan viimistä vitosta. Päätöstä, joka oli pakko tehdä. Mietin sitä fiilistä, voimia oli vielä vaikka muille jakaa. Jaksoin juosta. Olisin halunnut juosta. Olisin halunnut päästä maaliin asti. Haluan päästä maaliin asti!

 

/iitu