Sunnuntai aamuna ei hirveästi harmittanut jättää Surinia taakse, mitä nyt rajan ylitys hieman jännitti. Olimme kuulleet aika villejä huhuja Kambodzan omavaltaisista rajaviranomaisista. Matka alkoi Surinin linja-autoasemalta 7.15 (lähtöjä Chong Chomiin eli rajalla on jotakuinkin kahdenkymmenen minuutin välein) ja päättyi Siem Reapiin puoli kahdeltatoista. Kokonaisuudessaan matka meni mitä sujuvimmin, bussilla köröteltiin puolitoista tuntia ja rajamuodollisuudet meni heittämällä läpi. Leima passiin ja Thaimaasta ulos. Kambodzan viisumiständille ja täytä anomus, anna sedälle 20 dollaria ja avot viisumi on kunnossa. Seuraavaksi saamaan Kambodzan leimat passiin. Ja se siitä, olet virallisesti Kambodzassa O Smachissä. Rajamuodollisuuksiin ei menny paljoa yli kymmentä minuuttia eikä kukaan yrittäny vetää rahaa välistä tahi muuten viilata linssiin. Tosin kusetettavia ei meidän lisäks muita ollutkaan, joten bisnes ei tällä rajalla olis kauhean kannatavaa… Kambodzan puolelta ei ole mitään julkista liikennettä pois rajalta, joten ainoa vaihtoehto on napata ”taksi”. Koska olimme ainoat ei-paikalliset rajan ylittäjät, niin ei voitu edes jakaa matkan kustannuksia. Kuskin eka tarjous oli 2500 bahtia tai 70 dollaria, saatiin lopulta matka 60 dollarilla. Taksi oli ikäloppu Camry, jonka vaihdelaatikko taisi olla sökö (kiihtyvyys oli todella huono), mutta matka taittui sujuvasti. Tiet oli suhteellisen hyvässä kunnossa, mitä nyt sieltä täältä puuttu palasia päällysteestä…

Pohjustusena valuutta-asiaan kerrottakoon, että täällä (syrjäsimpiä seutuja lukuunottamatta) rahana käytetään yhdysvallan dollareita sujuvasti sekasin maan oman valuutan rielin kanssa. Nää ei käytä kolikoita ollenkaan, joten jos homma maksaa dollari tahi enemmän on käytössä dollarit, muuten rielit. Vaihtorahana saa siis molempia. Käyhän se näinki.

Siem Reap otti meidät vastaan kuumana, taksikuski tiputti meidät Pub Streetin liepeille (jep, nimi kertoo kaiken) ja siitä sitten suunnattiin aamupalalle. Vaihtoehtoja kyllä riitti eikä hintakaan ollut päätä huimaava. Kun ravitsemusasiat oli saatu kuntoon alko majapaikan metsästäminen. Lopulta halpa guesthouse löyty joen toiselta puolelta (guesthouseja on paljon molemmin puolin jokea). Ribo Angor Guesthouse oli siisti paikka, mutta hieman karmiva. Se nimittäin sijaitsi paikallisen lääkärin yläkerrassa, guesthousin vastaanottopöydän takana makas setä tipassa ja lääkettä että muuta sairaalasälää oli paljon (mm. labralaitteita. Ois varmaan saanu halvalla verenkuvan otettua). Hintakaan ei tosin päätä huimannut, 5$ ei ole musta ihan kauheasti. Miinuksena mainittakoon wi-fin puute. Seuraavana päivänä vaihdettiin guesthouse Mahoganyyn, joka sekään ei osottautunu ihan nappi valinnaks, hinta pomppas seitsemään taalaan ja saatiin pätkivä wi-fi ja takapihalle koko yön huutava kukko. Lähempi tarkastelu osoitti sängyt myös todella huteriksi. Nooh, muutaman yön nyt nukkuu missä vaan.

Eilen tutkisteltiin kaupungia ja vierailtiin Angor national museumissa, se oli hyvä pohjustus tämän päiväseen vierailuu itte kivikasoilla. Sisäänpääsy museoon oli kirpasevat 12 dollaria, mutta paljon tietoa siihen hintaan kyllä sai. Oli historiaa vuodesta nolla alkaen, oli suuria Khmer-kunkkuja oli hindulaisuutta ja budhalaisuutta. Ja ennen kaikkea oli patsaita ja lisää patsaita. Ihan käypänen kokemus. Lisäksi päivän epistolaan kuulu fillareiden vuokraus tämän päiväselle tutkimusretkelle Angorin temppeleihin. Kaks fillaria irtos kahdella dollarilla, ihan käypäsiä kulkupelejä. Käytiin sitte valosalla polkemassa Angor Watiin, eipähän tarvinu tänä aamuna pimeässä arpoa. Viiden jälkeen sai myös ostettua jo lipun seuraavalle päivälle, jote tuli seki sitte hoidettua valmiiks. Päivän lippu temppelialuelle kustansi 20 dollaria ja kuvaki otettiin kaupan päälle ja printattiin lippuun.

Yö nukuttii  todella huonosti, jos ei kukko huutanu, ni sitte koirat haukku ja jos neki vaikeni, ni sitten menit kääntymään sängyssä ja se natisi. Ja muren vaan oli koko ajan kuuma. Mutta viideltä soi kello ja eiku menoks. Tavoitteena keretä Angor Watiin ennen auringon nousua (kuten kunnon turistin kuuluukin). Alkumatka kulki hienosti polkien valaistuja katuja, mutta jostain syystä loppumataksta ei ollu katuvaloja, mutta onneks Tonin pyörässä oli toimiva lamppu, mun lamppu oli enemmän diskovalo-osastoa, palaaeipala. Mun fillari osottatui muutenki jo aika ajetuksi, matkalla pois temppeleiltä alko toinen poljin ilmotella aikeistaan irrota muusta fillarista. Kesti onneks perille asti… Kerettiin ajoissa paikalle, mutta tänään aurinko ei antanu parastaan ja kokemus jäi hieman laimeaksi, ei ollunna hienoa oranssia ilotulistusta. Pöh.

Mutta itse rauniot oli kyllä mahtavia, ja isoja. Ja ihmeteltäviä. Ja niitä oli paljon. Angor Watista jatkettiin Angor Thomiin, joka on suurin ja merkittävin alueen raunioits (tahi siis temppelistä tahi siis entisistä pääkaupungeista). Käytiin tsekkaamassa myös Tomb Raiderista tuttu Ta Prohm, ja monta muutaki. Rupes tulee jo hienot kivikasat vähän korvista ulos. Ois varmasti antavaa pyöriä alueella useampi päivä, mutta se vaatis ehdottomasti enemmän taustatietoa. Yks päivä on aivan passeli, me oltiin paikalla kuuden tietämissä ja lähdettiin polkemaan pois kahden jälkeen, ni kerkes kyllä näkemään aikasta paljon. Fillari oli hyvä tapa liikkua ympäriinsä, sai edetä omaa tahtia ja pysty kuikuilemaan ympärilleen ja pysähtelee, ku siltä tuntu. Toisena vaihtoehton on vuokrata tuk-tuk päiväks käyttöön. Samalla saa paikallisoppaan, joka tietää mihin sua viedä, mutta toisaalta ei ihan saa itte määrätä tahtia ja määränpäitä. Fillarointi kolmenkymmenen asteen helteessä käy myös päivän liikuntasuorituksesta. Meille tuli matkaa päivän aikana pitkälti kolmattakymmenettä kilometriä (arvio, ei sattunu matkamittaria mukaan). Siihen päälle vielä noin miljoonasatatuhattta askelmaa, ni voi huomenna olla pohkeet ja reidet hieman kipeät. Takalisto ainaki, skipattiin suosiolla ratsastus, mistä mä haaveilin. Ihan ei nyt tee mieli lähteä keikkumaan heposen selkään. Sen sijaan buukattiin huomiselle bussi Battambangiin eli matka jatkuu jälleen…

/Iitu