Purkumaanikot byroslavian kurimuksessa

Huomenna sen pitäisi vihdoin olla täällä. Purkulupa taloyhtiöltä. Sitä on odoteltu. Nyt kaikki raajat ristiin, ettei tule mitään kommervenkkejä enää.

Koska se tarkottaa, että torstaina kaatuu seinä ja ensi viikolla häviää kylppäri – sitä ennen pitää putkarisedän tulla irrottamaan vesikalusteet ja tulppaamaan putket. Joka taas tarkoittaa, että homma etenee. Ei enää epämäärästä nyhräämistä.

Epämääräisessä nyhräämisessä on menty jo asioiden edelle eli seinien tasoittamiseen. Siis ei niiden, jotka puretaan, vaan niiden, jotka jää. Mutta jotain on ollu pakko tehdä odotellessa lupalappusta.

Mutta on me jo purettukin. Keittiön kaapit on lähteny. Samoin kaikki muutkin kaapistot. Verholaudat (ja yksi hiirenpesä) ovat häipyneet. Listoja on nypitty irti seinistä sekä ikkunoiden ja ovien pielistä. Lauteista on tehty takapihalle penkki. Ja sen penkin vieressä on massiivinen kasa jätelavalle menevää tavaraa.

Grande Finale oli muovimaton irrottaminen entisen varaston, tulevan kodinhoitohuoneen, lattiasta. 97 % se lähti todella nätisti ja loput 3 % vaati kiroilua ja väkivaltaa. Mutta irti on!

Eli täällä odotellaan leka tanassa purkulupaa! Jos tänne en ehdi päivittämään, niin Instagram kyllä kertoo milloin päästään riehumaan seiniä alas. Pst. Ne kuvat löytyy myös tuosta oikeasta reunasta.

Laiskat pakarat ja ylityöllistetyt etureidet

eli tarina siitä kuinka oikea jalka ei halua juosta.

Syvä huokaus. Kaikki alkoi etureisistä, jotka tekivät kaiken työn ja pakaroista, jotka laiskottelivat. Etenkin oikean jalan keskimmäinen pakaralihas huilasi silloin kun ois pitänyt aktivoitua. Miksi se muuten on keskimmäinen, kun se ei sijaitse likipitäenkään keskellä pakaraa? Ainakaan sitä paikkaa minkä mää keskipakaraksi hahmotan.

Mutta palataan alkuun, jonnekin vuoden 2016 tienoille. En oikeasti enää edes muista millon juoksusta rupesi tulemaan enemmän ja vähemmän jalkaoireilevaa. Muistan kovasti pohtineeni, että pitäis ja pitäis mennä salille vahvistamaan etureisiä. Ne kun tuppasivat olemaan aina lenkin jälkeen ihan loppu. Mutta ennen kuin ehdin etureisijumpan pariin, niin oikea polvi alkoi vihoitella. Juoksijan polvihan se siellä oireili ja syylliseksi paljastui keskimmäinen pakaralihas, joka ei tehnyt työtään.

Siitä alkoi sitten fysioterapeutti-, osteopaatti-, hieroja- ja kiropraktikkokierre, jolle ei vieläkään näy loppua. Kun yksi asia on saatu hoidettua kuntoon, niin toinen paikka on ryhtynyt kiukuttelemaan. Aina pysytään oikean jalan tienoilla. Juoksemista tai muuta treenaamista se ei estänyt. Mitä nyt olen vältellyt pidempiä & kovempitehoisia lenkkejä.

Ensin siis jumpattiin pakarat kuntoon ja aktivoitiin se laiska keskimmäinen pakaralihas. Sen jälkeen siirryttiin vahvistamaan keskivartaloa ja nyt olen ollut liian saamaton menemään ammattilaisen juttusille saamaan lisäohjeita. Tilanne on periaatteessa ihan ok, mutta olen kovasti tietoinen oikeasta pakarasta melkein koko ajan. Se ei ole kipeä, eikä sitä vihlo, mutta se tuntuu. Vasen pakara on, oikea ON! Mitenkään muuten en tunnetta osaa kuvailla.

Paitsi lisäksi, että oikea pakara ON, niin tuntuu, että se on todella jumissa. Hierojan mielestä ei. Saman on todennut vuosien varrella useampi hieroja. Ei siellä ole sen enempää jumia kuin vasenmassakaan pakarassa. Mutta tuntuu, että oikea pitäisi pahoinpidellä auki. Mutta ei se avaaminen auta. Pakara jatkaa OLEMISTAAN.

Tämän lisäksi välillä juilii myös oikean puolen si-nivel, mutta se ottaa enemmän itseensä istumisesta kuin juoksemisesta. Eli älä istu, älä juokse. Kävele? Kyykkää? Makaa? Ketku? Hetku?

Tää oikean jalan oirelu alkaa vähitellen muistuttamaan tv-shop -mainosta: ”Eikä siinä vielä kaikki”. Loppu vuodesta myös nilkka päätti ryhtyä mukaan juoksukapinaan. Se ei tosin osaa päättää, että mitenkä reagoida. Toisen lenkin jälkeen ei meinaa portaita päästä alaspäin, kun kiristää ja sattuu. Seuraavan spekseiltään samanlaisen lenkin jälkeen nilkka vain vähän jomottelee. Ihme nivel.

Nyt siis rupeaa olemaan täysjalka kerättynä. On kipuja ja on jumppaa ja on oireettomia päiviä ja hyviä treenejä ja kettumaisia lenkkejä. Kuntoutusjumppa sisältää pakaratreeniä, keskivartalon vahvistusta ja nyt vielä nilkkajumppaa.

Kuitenkin kysytte, niin ei, lepääminen ei auta mitään. Olen pitänyt juoksutaukoa ja treenitaukoa ja on ollut aktiivista lepoa ja sitä sun tätä. Mutta lepo ei auta, eikä juokseminen juurikaan pahenna oireita. Muuhun treenaamiseen jalka reagoi halutulla tavalla eli vahvistuu. TODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ! Siis ei se vahvistuminen, vaan se ikuisuusoireilu.

Joten olen jatkanut samaan malliin, niissä kuuluisissa kivun sallimissa rajoissa! Seuraavaksi testissä on kalevalainen jäsenkorjaaja, että josko sieltä löytyisi ratkaisu ongelmaan nimeltä oikea jalka (ja vasen lapa, mutta ei mennä siihen nyt).

Että jos jollakin on vertaistukea tahi onnistumistarinoita tarjolla, niin antakaa tulla!

Eriskummalliset pelot, jotka hidastavat menoa

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä omituisempia liikkumiseen liittyviä pelkotiloja mää onnistun kehittämään. Ei ne estä minkään lajin harrastamista, mutta kyllä ne nyt välillä vähän hidastaa. Ainakin kehitystä. Sekä aiheuttavat jopa itsessäni myötähäpeää.

Vai miltä kuulostaa muun muassa seuraavat kauhukuvat:

  • Tipahdan korkealta, jos ei ole kaiteita – Ilmeisesti reunojen puute hävittää tasapainon ja unohdan kuinka pysytään pystyssä?!? P.s. Ei ole pakko hypätä
  • Alamäkeen juostessa kaadun naamalleni – Todellako? Opettele kaatumaan. Tai pysymään pystyssä.
  • Rinnallevedossa murran solisluut. -Jep, mun painoilla aivan todella todennäköinen skenaario. Mustelmat ei tapa.
  • Olkapäät pullahtavat sijoiltaan tempauksessa – Kannattaisko vaan päästä siitä tangosta irti, jos se meinaa mennä yli?! + ne vauvapainot.
  • Fillari ei pysy pystyssä – Oikeasti. Fillarilla ajo ON epäluonnollista, ei kahella pyörällä voi pysyä pystyssä eli tää on ihan aiheellinen pelko!
  • Askelkyykätessä painojen kanssa kaadun selälleni – Tää meinas oikeasti käydä. Joten jälleen: PÄÄSTÄ SIITÄ TANGOSTA IRTI, äläkä lähe sen matkaan. Ja opettele pitämään tasapaino.
  • Akillesjänteen katkeaminen – Niillähän onkin tapa itsestään kesken kaiken vain katkeilla.
  • Taitan niskat käsilläseisontapunnerrustreeneissä – Niskan katkeamisiahan tapahtuu aivan yhtenään. Kuhmu päässä ei tapa.
  • Kuristan itseni hyppynarulla – Yllätän jopa itseni idiotismillani.
  • Tipun tangolta ja halvaannun tai kuolen (ilmeisesti häpeään) – Ei varmaan kannata irrottaa kaikkia raajoja (tai siis voi, mutta varmista, että jossain ruumiinosassa on pito) kerralla, jos roikkuu muutaman metrin korkeudessa. Toim.huom. Nää pelkotilat ei ollu syy lopettaa tankotanssia, vaan sopivien treeniaikojen puute.

Löytyykö siltä puolelta ruutua omituisia pelkotiloja?

Miksi liikun?

Jatkojalostetaan vielä vähän edellisen postauksen teemaa eli miksi pää hajoaa, jos ei liiku? Nykyään se on aika yksi yhteen kysymyksen: miksi liikun? kanssa. Näinhän ei aina ole ollut.

Aluperin liikunta tuli matkaan mukaan painonhallintasyistä. Elämäni pitkäikäisimmät rakkauteni, hyvä ruoka ja juoma, huusivat seurakseen kolmatta pyörää eli riittävää liikkumista. Joten vajaat kymmenkunta vuotta sitten ryhdyin opettelemaan juoksemista ja sitten vielä tankotanssia. Tankoilu jäi ja vaihtui lopulta toisenlaisiin tankoihin, kun reilu vuosi takaperin tutustuin crossfittiin. Juoksemisen opettelu jatkuu edelleen.

Vaikka painonhallinta on edelleen validi syy liikkua, niin nykyään muut syyt painavat enemmän. Kohupaljastus: Liikkumisesta tulee hyvä olo! Juuri mikään ei voita fiilistä, kun makaat treenin jälkeen sohvalla rennon raukeissa fiiliksissä, lihakset väsyneinä. Suriseva pääkin on hetken hiljaa eli treenisalille ja lenkkipolulle saan purettua ylijäämäenergian ennen kuin se tiivistyy turhautumiseksi ja kiukuksi.

Mielenterveyttä hakemassa heinäkuussa 2017

Juostessa ajatukset saavat tilaa ja kerkiää ajatella asiat (epä)järjestykseen, suunnitella tulevaisuutta sekä toki vähän haaveilla viinitilasta Toscanasta ja merenrantakartanosta Normandiassa ja muista hieman suurudenhulluista asioista. Just parasta!

Crossfitissä (ja aiemmin tankotanssissa) ei taas voi ajatella muuta kuin käsillä olevaa asiaa. On pakko keskittyä tekemiseen ja lopettaa turha ajatteleminen. Saa kirjaimellisesti tyhjennettyä pään kaikesta sälästä. Lotta kirjoitti äärimmäisen hyvin, mitä käy kun pää ei treenatessa hiljene!

Suurena bonuksena tulee vielä kasvanut kunto ja parempi jaksaminen arjessa ja mitä näitä nyt on. Eikä todellakaan tarvitse ihan niin paljon miettiä, että voiko syödä vielä toisen laskiaispullan vai ei!

Flunssa = huono vaimo

Mää olen nyt ollut enemmän ja vähemmän flunssassa vähän toista viikkoa ja ai että kun oon ollu pahalla päällä. Tosin mitä pidemmälle tauko venyy, niin sitä vähemmän se ärsyttää. Äkkiä sitä näköjään tottuu.

Toinen päivä taisi olla pahin. Että mää olinkin yks päivänsäde, oikea vaimojen aatelinen. Ihan vaan vähän sensuroituna esimerkkinä tästä ihanuudesta kerrottakoon, että kun miesparka tiedusteli, haluaisinko teetä, niin aurinkoinen vaimo vastasi, että mitä helvettiä siinä kyselet. Keitä sitä teetä 🙈

Pikkasen kiipeilyä, niin jo hymyilyttää

Jahka verenpaineet muutaman päivän päästä laski, niin mää rupesin pohtimaan mikä siinä liikkumattomuudessa oikein ärsyttää. Ei tässä nyt kuitenkaan rahasta treenata (paitsi rahaa kyllä joka kuukausi maksan, että saan hikoilla). Tällä hetkellä ei ole ees mitään suurta treenitavotetta tai lappujuoksua tulossa. Kuhan nyt jumppaillaan. Toki jonkin sortin kehittyminen olisi siitä huolimatta suotavaa.

Lopputulema oli, että treenaaminen ja etenkin juokseminen on mulle tapa jäsennellä ajatuksia ja purkaa levottomuutta. Saada surraava pää hetkeksi hiljaiseksi ja sätkyilevät hermot tainnutettua. Sohvalla makaaminen epämääräsessä flunssantapaisessa ei tainnuta tarpeeksi rauhottaakseen, mutta riittävästi, ettei uskalla lähteä treenaamaan.

Sen verran sitä on tässä iässä jo oppinut, että kun tauti iskee, niin silloin ei liikuta turhia. Kyllä sitä vielä pääsee lenkkipoluille ja boxille. Parempi ihminenkin ehtii olla myöhemmin.

Toiveita ja tavoitteita vuoteen 2018

mascalta
Matkalla Mascaan, pieneen vuoristokylään Teneriffalla

Vaikka vuoden ensimmäisinä päivinä päädyin sairastuvalle, tai ehkä juuri siksi, niin vihdoinkin on taas aikaa kirjoitella. Luonnoksissa on edelleen useampi postaus, jotka jonkun pitäisi viimeistellä julkaisukuntoon. Kirjoittaminen polttelee koko ajan, mutta aina on muka jotain tärkeämpää. Huoh.

Olkoonkin, jälleen kerran, ensimmäinen tavoitteeni tälle vuodelle kirjoittaa tännekin säännöllisesti julkaisuvalmista tekstiä. On se kumma kuinka vaikea on repiä itseään tekemään jotain, jonka kokee mielekkääksi. Yrittänemme silti jälleen kerran 😀

Tästä ei ehkä tule elämän reissuvuotta, kun on perheessä pari opinnäytetyötä työn alla. Silti toiveissa olisi, että vähän useammin pääsisi reissuun kuin viime vuonna. Viime vuoden reissut on nopea laskea: pikainen pyrähdys Dublinissa helmikuussa, Suomi-turnee heinäkuussa ja joulu Teneriffalla, lisäksi päiväreissu tyttöjen kanssa Tallinnaan. Perin surkeaa, tai ainaki olisin halunnut olla reissun päällä paljon enemmän. Varmuudella tänä vuonna reissataan ainakin kahdesti Tampereelle, jos ei muuta. Mutta toivottavasti ennen kuun loppua olisi jo joku ajatus kauemmaskin suuntautuvista matkoista!

Dublin The Quau´s Bar
Pubi Temple Barissa Dublinissa

Toivottavasti tästä tulee myös juoksun vuosi. Maratonit (siitä toisestakin sen raportin vielä kirjoitan loppuun asti) meni aivan puihin, mutta muuten juoksuvuosi meni yllättävänkin hyvin. Tuhat juostua kilometriä tuli täyteen välipäivinä ja ehkä jotain kehitystäkin tapahtui. Tänä vuonna toivottavasti vielä enemmän. Toivottavasti myös fyssarin kanssa kuntoon jumpattu lonkka pysyy myös kunnossa.
Kun vihdoinkin se eka maraton juostaan keväällä maaliin asti ja syksyllä ehkä jo säälliseen aikaankin, niin siitä on kiittäminen Running Academyä, jonka testivalmennusryhmään pääsin syksyllä mukaan. Jahka tämä tauti saadaan kunnolla selätettyä, niin pk2-kausi starttaa eli lisää juoksua. Se on vain ja ainoastaan positiivinen juttu!!! Sen lisäksi ilmoittauduin Running High’n Pimp My Runiin eli toivottavasti myös tekniikka kehittyisi tänä vuonna. Jännittää muuten ihan pirusti. Mitä jos ne sanoo, etten osaa juosta ollenkaan?!? Running Academyyn kyllä kuuluu lähiviikonloppukin, mutta kun en sinne pääse hiomaan tekniikkaa, niin tilalle valikoitui Pimp My Run.

kylmäpihlajan majakka
Kylmäpihlajan Majakka

Näiden lisäksi olisi vielä kevään aikana tarkoitus valmistua. Sitten olisi sekin urakka selätetty. Tämä ei kyllä ole toive tahi tavoite. Tämä on asia, joka suoritetaan. Onneksi hommat on jo ihan loppusuoralla, niin kompastumisen vaara ei ole suuri.

Eikä pidä unohtaa kahta ikuista tavoitetta eli vakaata käsilläseisontaa ja useampaa perättäistä leukaa. Jostain syystä nämäkään taidot eivät kehity itsestään. Auttaiskohan treenaaminen?!

Ja onhan niitä toiveitakin oltava, niin tankotanssin haluaisin säilyttää jollakin tavalla viikkolukujärjestyksessä. Viime vuosi oli säälittävän surkea tankovuosi eli suunta voi olla vain ylöspäin.

Tällä hetkellä on vain yksi tavoite ja toive ylitse muiden. Tervehtyä. Ja päästä juoksemaan ja muutenkin treenaamaan. Valoa on tunnelin päässä, ehkä jo ensi viikolla flunssa on lopullisesti taakse jäänyttä elämää ja pääsen sitomaan lenkkarin nauhat!

Onhan siinä toiveita & tavoitteita. Itseni tuntien niitä saadaan matkanvarrella vielä lisääkin kerättyä 😀

/Iitu

Punanaaman päiväkirja

punanaamaPunanaama eli minä. Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joista tulee treenin jälkeen punaisia. Ai että mä olen kadehtinut niitä, jotka näyttää treeninkin jälkeen hehkeiltä ja seesteisiltä. Hikisiltä toki, mutta luonnollisen värisiltä. On todella ärsyttävää näyttää lenkin jälkeen värivirheelliseltä pandalta. Muutoin punainen, siis todellakin sävyä paloauto, mutta silmän ja suun ympärillä kivat valkoiset rinkulat. Ja kun treeni on ohi, niin sitten se ilo vasta alkaakin. Valkoisia laikkuja ilmestyy tasaisen epätasaisesti joka puolelle kasvoja. On se sitten niin kaunista. Aasiassa väki oli soittamassa ambulanssia, kun näki mut lenkin jälkeen. Kambodzassa yhden hostellin täti ei millään meinannut uskoa, että mulla on kaikki ihan hyvin, vaikka näytänkin kaltatulta tomaatilta.

Onneksi urheilu ei ole kiinni hyvältä näyttämisestä, vaan siitä, että tuntuu hyvältä. Ja tämä ei toki tarkoita sitä, että treenin aikana pitäisi tuntua hyvältä. Vaikka toki tykkään itse treenata juur siellä missä on kiva olla. Varsinkin kun kukaan ei ole kannustamassa eteenpäin. Vasta tänä keväänä olen löytänyt jostain sisäisen itsenikurittajan, ja olen kiltisti juossut kaikki kalenteriin kirjatut treenit, ne kovemmatkin. Jostain syystä en ole vielä löytänyt itsestäni kuin kolme vaihdetta: helevetin hitaasti (tää on se paras), just sitä vauhtia että sykkeet pysyy kurissa (okei tääkin on ihan kivaa), just niin kovaa ku kintuista lähtee (jotenkin tää ei oo se vauhti, jolla pitäs juosta ne rennon kovaa intervallit). Eli kovat on sitte ollu kovia, eikä mitään rentoa vauhtileikittelyä. Mutta onneks mullakin on mahdollisuudet kehittyä myös vauhdin säätelyssä. Toivottavasti. Uudet vaihteet ovat etsinnässä.

Niin se hyvältä tuntuminen. Se miks treenataanurheillaan, juoksennellaan ja jumpataan. Viimeistään se tulee jälkeen päin. Ei enää vituta niin paljon, asiat on loksahtanu kohdilleen, kroppa on väsyny ja olo levollinen. Jaksaa kävellä aamullaki Pengerkadun ylös, ilman että reidet huutaa hoosiannaa. Enää en osais kuvitella arkea ilman liikkumista, vaikkei siitä nyt niin kauan ole, kun Pengerkatu oli aamun pahin vastustaja.

Punanaaman päiväkirjassa luvassa tarinoita lenkkipoluilta ja jumppamatoilta. Asiaa, mutta enimmäkseen seikkailuja sivupoluilla.

/iitu