V****ks män Vantaan Maraton

Niin, ehkäpä mää nyt jo pystyn palaamaan lokakuun alkuun ja Vantaalle. Meni aika syvälle tunteisiin siellä, ja pitkälti sen jälkeenkin. Yhtä puuttuvaa 10 kilometriä voi vatvoa ja murehtia loputtomiin. Ja vatvoa vielä vähän lisää, ja tirauttaa vielä muutama kyynel.

Mitä siellä Vantaalla sitten kävi? Polvi. Tai lonkka. Tai molemmat. Tuttavallisemmin juoksijan polvi. Vaiva piinasi mua aika ajoin kesästä asti. Se tuli ja meni. Välillä pysty helposti juoksemaan 25 kilometriä ilman minkäänlaisia oireita ja välillä jo kymmenen kilometrin jälkeen juokseminen loppu polvikipuihin. Juhannuksen alla kiropraktikko oiko raajoja, ja se autto. Mutta sitten juoksijan polvi taas kummitteli välillä ja aivan yhtä mystisesti katosi. Sen verran harvoin vaivaa kuitenkin oli, ettei mulle tullu mielenkään, että mun maraton vois siihen kaatua. Eihän sen pitäny kaatua mihinkään. Suunnitelma oli pitävä. Lähden hölkkäämään just sitä vauhtia mikä tuntuu HELPOLTA ei sitä mikä tuntuu hyvältä tai mitään muutakaan. Helppoa vauhtia, jossa sykkeet pysyy kurissa.

Suunnitelma piti loistavasti. Eka kymppi oli kevyt, ai että mää nautin juoksemisesta. Tokalle kierrokselle lähtiessä lonkkaa vihlas muutaman kerran, mutten antanu sen häiritä elämääni. Pikku vikoja, ei lonkan puutumiseen kukaan oo kuollu. Edelleenkin juoksu oli kevyttä. Sitten se alkaa, se tunteisiin meneminen…

”12 kilsaa. Vihlasu, mitä? Ei helvetti, ei ollu, ei. Äh, nou hätä, kyllä tää tästä. Kyllä se menee ohi. 13, 14, 15, 16 kilometriä. Hah, sinne menivät kilometrit. Siitäs sait lonkka. 17, 18, 19, 20. Älä nyt jaksa kiukutella polvi. Joo, joo, on asfalttia ja on niin kovaa. Ymmärrä nyt asettua jalka. 21 km. Oho, taas hallin kulmalla. Kaks kierrosta takana. Jes. 22 kilometriä. Voi helevetti. Vihlasu, vihlasu, vihlasu. Miksi? Lonkka-polvi-lonkka-polvi. Tyhmä, tyhmempi, oikea jalka. Äh, mää hidastan tahti. Ei, tää pahentaa. Ei saa vaihtaa rytmiä. Mutta ei hätää, mää pystyn juoksemaan. Mennään vaan. Yli puolet takana. Ei se oo ku juosta vaan. Juokseminen on kivaa. Mua ei väsytä. Kerrankin soittolista soi oikeassa järjestyksessä.

23 kilometriä. 24 kilometriä. Kilometri kilometri kilometri. Kyllä tää tästä. Kyllä mää nyt sinnittelen tän maaliin asti. En mää nyt helvetti soikoon jätä tätä toiseen kertaan kesken. Mää en oo mikään luovuttaja. Juokseminen on kivaa, kipu on vaan tunne. 25 kilometriä, kyllä mää pystyn juoksemaan tän loppuun asti. 26 kilometriä, noinkohan pystyn. Voisko tää nyt vaan asettua. Voisko tää nyt vaan tuntua tältä, ei pahemmalta? Alamäki, ei saatana, pakko kävellä. Ei pysty. Tasanen, aah, mä juoksen. 27 kilometriä. Sattuu, sattuu, sattuu. Voisko olla sattumatta? Mää on hyvässä kunnossa, mää jaksan. Miks sattuu? 28 kilometriä. Ei, en pysty. Pakko kävellä, nyt sattuu selkään. Kylmä. Pakko juosta. Ei helvetti. Taas mää juoksin ton saman tyypin ohi. 29 kilometriä. Ei tässä oo mitään järkeä. Vielä yks kierros. Ei tuu mitään. No nyt se tyyppi taas veti mun ohi. Muutama juoksuaskel. 30 kilometriä. Saako tirauttaa vähän? Ei se kipu, TURHAUTTAA. Musta ei tuu koskaan maratoonaria. Juoksu on paska laji. Toni, mitä se tossa tekee. Pakko kertoa, että jätän kesken. Pakko itkeä vähän lisää. 31 kilometriä. Kaikki kirosanat. Ja muutama uus päälle. Juokse, kävele, juokse. En halua kävellä. En. 32 kilometriä. Tikkurilan urheilutalo. Kello kiinni. 32,06 kilometriä. 10, 10, 10 ja puuttuu 10.”

Kenen hullun mielestä on mielekästä, että maratonin kisatoimistoon mennään ensin portaat ylös ja sitten alas? Turhauttaa ja ketuttaa niin paljon, etten osaa kuin itkeä. Yritä siinä sitten selittää toimitsijalle, että ainoa paikka mihin sattuu on sielu. Tai sattuu vähän polveenkin, mutta kun ei juokse se on ihan ok. Sielu ei ole. Kesken, taas kesken. MIKSI?

Vieläkin, kolme kuukautta myöhemmin, sielu nyrjähtää vähän, kun mietin Vantaan viimistä vitosta. Päätöstä, joka oli pakko tehdä. Mietin sitä fiilistä, voimia oli vielä vaikka muille jakaa. Jaksoin juosta. Olisin halunnut juosta. Olisin halunnut päästä maaliin asti. Haluan päästä maaliin asti!

 

/iitu

 

Se kauan odotettu kokoomapostaus ja paluu suunnitelmia

Hei,
anteeksi suuri hiljaisuus ja sen luvatun reissuyhteenvedon puuttuminen. Mutta parempi kai myöhään kui ei milloinkaan… Ajateltiin ruveta pikku hiljaa taas päivittelemään tätä, lähinnä omaksi huviksi ja itselle muistoksi, mutta toki jos joku muukin tästä löytää iloa niin mikäpäs siinä.

Oli kyllä hassua pitkästä aikaa kirjautua sisään ja huomata, että tänne vieläki liki päivittäin päädytään. Toki se on ymmärrettävää, sen verran montaa blogia tuli itsekin selailtua ennen reisuun lähtöä, että ihmekkös tuo jos reissusuunnitelmaa tehdessä ja googlen laulaessa myös tänne päädytään. Mutta voi pojat, kun selaili noita postauksia ja katseli kuvia, ni hieman paljon rupesi taas tekemään mieli reissun päälle tai siis aurinkoon! En sano, että takas Kaakkois-Aasiaan, mutta jonnekin kauas (tai lähelle)…

TURISTI

 

Mutta kootaas nyt se reissu muutaman sanan paketiks. Toisaalta hyvä, että tätä kirjottelee nyt kun on aikaa kulunut. Tunnelmat on kerenny muuttumaan moneen kertaan ja fiilikset reissustakin elämään monen monituista kertaa (ompas muuten outoa päivittää tätä ihan oikealla tietokoneella eikä tabletin näyttöä hakaten, damn ei voi enää sitä syyttää kirotusviriestä). Mutta edelleen pääasiallinen fiilis on, että oli se vaan pirun siistiä. Toisaalta vähän lyhyempikin irtiotto ois saattanu riittää. Siinä oikeastaan mun fiilikset, lyhyestä virsi kaunis 🙂

Ja kun aina kysytään, että mikä oli parasta ja mikä kurjinta. Parhaasta on paha sanoa, kaikki? Oli monta hienoa mestaa ja muutama semmonenkin mihin kyllä jossain kohtaa ois siistiä päästä takas, mutta oli myös semmosia mestoja missä oli mahtavaa olla, mutta ei oo mitään tarvetta päästä takasin. Toisaalta kurjin on ihan helppo kertoa (ainaki mun osalta, toisaalta se vaikutti myös Toniin, joten voi olla kuitenkin aika kolektiivinen kurjin juttu). Kurjinta koko reissussa oli Lariam. Voi sitä ahdistuksen ja pahoinvoinnin määrää. Jonka kanssa sitten onneks oppi jollain tavalla olemaan, kun tajus mistä oli kyse. Mutta ei sitä kyllä niitä hetkiä, ku itkee hotellihuoneessa, että haluaa kotiin ja samaan aikaan miettii, että millä hitolla mä kestän seuraavan päivän bussimatkan oksentamatta, ni voi tähtihetkiks kutsua. Mutta tulipahan tehtyä eikä tartte sitä lääkettä enää koskaan ottaa. Ei sopinu mulle, Toni ei saanu siitä mitään oireita, joten joillekin se ilmeisesti sopii… Tai sitten mä vaan olin pahasti allerginen Vietnamille, koska oireet alko aika lailla ku saavuttiin Vietnamiin ja siihen lopetin sitte tabujen nappaamisen niin ku lennettiin Singaporeen, ni pahin oli jo takana (vaikka toki Singapore on ainoa mesta missä oksentelin…)

Bensis
Bensis

Ja niitä mestoja. Vietnamiin mä haluan vielä joskus takas. Pohjois-Vietnam jäi tosi vähälle koluamiselle. Pyörittiin Hanoissa ja käytiin Sapassa sekä Halongin lahdella. Sepä siinä. Tosi hyvin kierretty 🙂 Toisaalta myös Etelä-Vietnamissa on paikkoja mihin ois kiva vielä päästä käymään. Mitä me se kuukaus siellä tehtiin? Ja Laos, jotenkin mä diggasin siitä maasta ehkä kaikista eniten koko reissulla. Ehkä se, että siellä oli vielä sen verran vähemmän turisteja ku muualla teki siitä rennomman ja jengi suhtautu turisteihin lungimmin (ja vähemmän kusettaen) ku muualla. Samaa fiilistä oli toki myös osissa Kambodzaa, mutta näin jälkikäteen ajatellen hengailtiin liian kauan etelärannikolla. Ois ollu siistiä nähä sitäkin maata enemmän. Ja jos joskus vielä sinne päin eksytään, ni mä haluan ehdottomasti Siem Reapissä käydä heppavaelluksella tsiigailemassa temppeleitä! Mutta Laos, Vientiane oli jotenkin inhimillisen kokonen kaupunki ja mä tykkäsin siitä fiiliksistä mikä siellä oli. Ja Luang Prabang (vaikka onkin turistimesta), ni oli kanssa hyvä paikka hengailla. Toki ei ehkä ihan niin pitkään oltas siellä oltu, jos ei oltas jouduttu odottelemaan Vietnamin viisumeita, mutta keksin kyllä todella monta paskempaakin odottelupaikkaa! Mua niin harmitti LP:ssä, että matkaa oli vasta puoli välissä, koska ne jokailtaset markkinat. Pääkadun pätkä täytty ilta toisensa jälkeen myyjistä, ja siellä oli vähän kaikkea kangasta, vaatetta, sisustushärpäkettä myynnissä. Eteneminen oli paikoin aika tuskasta ja tottakai meiän majapaikka oli tän kadun varrella, että joka ilta tuli niitä markkinoita suhattua ees taas (pakon sanelemalla), että   ois sieltä kyllä paljon kaikkea kotiin raahattavaa löytyny eli toden näkösesti se oli vaan onni, että matkaa oli vielä jäljellä. Se jotenkin heikentää tota ostointoa, ku mietit, että kaikki hankinnat on roudattava mukana vielä useamman maan läpi ja että sitä rinkkaa ei kanna kukaan muu ku sinä ite!

Munkkeja Siem Reapissä
Munkkeja Siem Reapissä

Mitä muuta jäi mieleen. Singaporeen on myös päästävä uudestaan, mutta sinne ei lähetä sit reppureissubudjetilla. Singaporehan on kuin länkkärikaupunki sijotettuna päiväntasaajan tuntumaan. Mutta mä viihdyin siellä. Ja paljon siellä jäi vielä näkemättäkin, sen verran hetkinen vaan siellä viivähdettiin. Samoin Kuala Lumpuriin vois palata, ja muutenkin Malesiaa voi käydä tsiigailemassa enemänkin.

Thaikkuihin ei kyllä syttyny minkäänlainen palo. Tosin jos sinne päin vielä suuntais, ni Pohjois-Thaimaa kyllä kiehtois. Lähtee kattoo miltä ne maisemat siellä näyttää…

Korkealta näkee kauas myös Kampotissa
Korkealta näkee kauas myös Kampotissa

Yksittäisistä jutuista mieleen jäi ainakin aivan fantastinen sirkusesitys Battamanbangissa, upea usva Sapassa, saapuminen täysin hiljaiseen suurkaupunkiin keskellä yötä, halpa ja hemmetin maukas Pho-keitto, auringon nousut ja laskut hieman siellä ja täällä, läski koira Koh Samuilla… onhan noita. Paljon jäi asioita mieleen, mutta paljon jo painunu unholaan. Noita kuvia ku katteli niin palas mieleen monia asioita mitkä oli jo unohtanu, mutta toisaalta monia mitkä oli vielä kirkkaana mielessä!

Auringonlasku Sihanoukvillessä
Auringonlasku Sihanoukvillessä

Mutta kuvia katsellessa se kyllä selkiinty mitä mä eniten kaipaan siltä reissulta. Se oli se alkuajan fiilis, se kun kaikki oli vielä edessä ja epäselvää, ei ollu reittisuunnitelmaa eikä oikein mistään mitään tietoa. Ties vaan, että paljon on nähtävää ja koettavaa ja se ei oo ku mennä vaan. Ja mitä näin jälkikäteen tekis toisin? Relais enemmän, vaikka me oltiin ajateltu, että meillä on aikaa vaikka kuinka ja voidaan välillä vaan olla ja ihmetellä paikoillaan, ni joku mania sitä vaan veti eteenpäin ja koko ajan piti nähä ja tehä ja koluta jajaja. Vähemmäläkin olisi varmasti pärjänny. Mutta olipahan toisaalta tekijöidensä näkönen reissu 🙂

/Iitu

Kuvat sekalaisia räpsyjä matkan alkuvaiheilta

Apua! Me lähdetään….

Nyt on kaikki kalenterin luukut auki eli sehän tarkotaan, että tänään lennetään! Pirukseen jännittää, mutta kai se tästä. Rinkat on pakattu ja kämppäki rupeaa olemaan lähtökunnossa. Ou jee… Jotenki ihme fiilis. Ei sitä oikein vieläkään taida ymmärtää mihin sitä on päänsä pistäny…. Nyton päästy jo kentälle asti juomaan lähtöskumppia. Koneki on sopivasti myöhässä, koska Istanbulissa sataa lunta. Jep, onneks ei tartte siellä mennä ulos. Takit kun jätettiin himaan! Yllättävän hektisiä nää vikat päivät on ollu. Lauantaina nähtiin rakkaita vikaa kertaa ennen reissua, ja se aiheutti kipeät vatsalihakset ja lievää epäsosiaalisuutta sunnuntaille 🙂 Sunnuntai meniki sitte siivoillessa ja pakkaillessa. Tulipahan jääkaappi ja pakastinki sulatettua ja pestyä. Hyvähän se on ainaki kerran kahteen vuoteen sekin homma tehä! Ja sunnuntaina pääsi vielä saunaankin. Teki kyllä hyvää.Tänään onki sitte hoidettu juoksevia asioita eli palautettu saunan avainta ja wlania ja kirjaston kirjoja. Ja sitte oliki aika nykästä johdot seinästä, heittää rinkat selkään, laittaa ovi lukkoon ja hypätä bussiin. Rinkoille ei painoa kauheasti kertyny, mun rinkka paino 8,4 kiloa ja Tonin 7,6 kiloa. On se kumma, ku viikonloppureissulle Karstulaan tarvii kolme laukkua ja vähintään viidet kengät, ni neljän kuukauden reissuun riittää kahdet kengät ja yks hyvin vajaa rinkka. Mulla on matkassa parit sortsit, bikinit ja pari t-paitaa, muutaman alushousut ja sukat. Ja ne kahdet kengät eli yhdet sandaalit ja jalassa olevat tennarit. Jos pakkauksiin lasketaan mukaan myös mpäällä olevat vaatteet, niin täydenty lista reisitaskuhousuilla, pitkähihasella paidalla ja hupparilla. Tonin vaatesetti on jotakuinkin sama, tosin toivon mukaan se ei pakannu bikineitä vaan uimahousut. Sitte mukana on tosiaan edellä mainittu kasa lääkkeitä, leather man, taskulamppu, jesari, pelikortit, kamera, Samsung Tab, aloe veraa, hammasharjat ja-tahnaa, shampoota ja naamarasvoja, riippumatto, muutama kirja, savetteja, käsidesiä, munalukkoja, hieman rahaa ja paljon reipasta mieltä.

image

Hyvää matkaa meille!

Lääkkehiä (mummot matkalla)

image

Lääkkeitä on vaikka kuinka vaik ei kipeitä ollakkaan (jotkut voivat olla erimieltä….). Mukana on malariaa varten lariam (joka mahdollisesti aiheuttaa hallusinaatioita tai muuta kivaa), suolistotulehdusta varten antibiootit, lentopelkoa varten xanorit, Iitun kilpparilääkkeet eli thyroxinit, lavantautia varten on otettu vivotifit, hepatiittilääkityskin on hoidettu. Ja tietenkin muu ”kotilääkitys” on myös pakattu matkaan (parasetamolia, laastaria, antihistamiinia, herpesrasvaa ym.) unohtamatta käsihygieniaa. Lääkkeisiin laitettiin Yliopiston apteekissa suomen euroja lähemmäs 400 euroo, joka vituttaa tällaista nuukajussia….lisää tuskaa aiheuttaa se et luin jostakin blogista et malarialääkkeet oli ostettu paikanpäältä muutaman euron hintaan??

Ny eletään vuoden ekaa päivää, matkan alkuun siis vajaa viikko. Fiilikset nousevat, mul eka vuorotteluvapaapäivä ja murulla eka työttömyyspäivä. Istutaan olohuoneen matolla pakataan rinkkoja, joudaan olutta ja fiilistellään. Huomen Kanta-Hämeeseen sukuloimaan. -Toni