Liki täydellinen juoksu

Juokseminen jaksaa aina yllättää. Kun luulet sen olevan kevyttä, niin rynnit virtahevon suloudella lenkin läpi. Ja sitten on viime torstaita.

Kaikki ennusmerkit ja tähdet sojottelivat ihan epäjärjestyksessä. Edellinen yö oli mennyt lievästi sanottuna päin honkia. Valvoin ja torkuin kramppien kourissa. Koko päivän vaivasi ankeus. Perusmenkka ”vähiten kiinnostaa kaikki” -olotila.

Enpä siis odottanut lenkiltä yhtään mitään. Mutta pakko oli vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä suorittamaan edellisenä päivänä väliin jäänyt lenkki. Silloinkaan ei kiinnostanut, joten käytin torstain vapaapäivän etukäteen.

Onneksi on aikataulutetut lenkit (ja hyvin joustava suhtautuminen niiden suorituspäiviin), joten keskiviikon kiihtyvä 10+10+10 juostiin torstaina. Ja millanen siitä treenistä sitten tulikaan?!

Alkulämpät meni vähän sinne päin. Sykemittari sekoili. Sykkeet sekoili. Minä sekoilin. Kakarat yritti ajaa pyörällä yli. Aurinko paisto silmään. Oli kylmä. Ja kuuma. Tuuli.

Lenkkimaisemissa ei ole valittamista

Alkuhölköttelyn jälkeen availin vielä kroppaa ja sitten mentiin. Tarkoituksena juosta 30 minuutin vauhtikestävyystreeni lisäten vauhtia aina 10 minuutin välein.

Tasasesti kiihtyvä treeni on mulle vaikea. Käytännössä mahdoton, paitsi matolla. Lähden aina keulimaan. Alussa täysillä ja lopussa niin kovaa kuin jaksaa!

Mutta torstaina kaikki oli toisin. Eka kymmenminuuttinen reipasta vauhtia oli kivaa. Oli rentoa. Vahvasti toki epäilin, että tästä vielä kaks kertaa kiihdytän. Mutta juoksin, kun tuntu hyvältä ja kevyehköltä.

Toka kymmenminuuttinen oli jo totisempaa juoksemista, mutta vieläki rentoa. Aurinko lämmitti sopivasti, meri kimalteli, ihmiset hymyili. Ainoastaan pari mukulaa yritti rullaluistella yli (mitä kakaroilla on mua vastaan?). Edelleenkään en uskonut, että vielä kerran rytminvaihdos onnistuisi.

Mutta HAH. Mää tein sen. Vikan kympi sai jo vääntää tosissaan menemään, mutta edelleenkään ei tuntunut pahalta. Lonkkapakaraperkele ei kiukutellut. Keuhkot oli leikissä mukana. Sykkeetkin pysyi kurissa. Tai no niin kurissa, kuin omaa kovaa juostessa ne nyt voi pysyä. Juoksu kulki.

Aamukävelyillä kerkeää ikuistaa maisemia

Mitkä bileet mää pidinkään, kun Polar armahti ja piippasi kolmannen kympin loppuneeksi. Hemmetti. Pitkästä aikaa rentoa reipasta. Ekaa kertaa ikinä mää osasin kiihdyttää TASASESTI.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin pari kertaa piti matkan varrella vähän himmata, kun meinasi lähteä vauhdit keulimaan. Mutta 6.00 – 5.43 – 5.28! Tasasesti kovempaa! Tasasesti hyvällä tavalla pahemman tuntusta! Tasasesti rentoa! Bileet.

Ai että, jos juoksu tuntus aina tältä…

Kun vauhti katoaa

Yllätys se ei ole, että vauhti häviää, jos ei juokse reippaasti. Hitaasti juoksemalla oppii ehkä juoksemaan kauas, mutta kovin kovaa sinne ei pääse. Naah. Eikä matalilla sykkeillä!

Mää olen nyt oikein ansiokkaasti vältellyt reippaampia lenkkejä jo hyvän tovin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kaikki se vähäinenkin vauhti minkä olin saanu kerrytettyä, on hävinnyt taivaan tuuliin.

Tai pahinta on, että ei se jaloista ole mihinkään kadonnut. Se on kadonnut vaan kunnosta. Se, se vasta on kamalaa, se. Jalat veis, keuhkot ei kestä.

Tänään oli tarkoitus juosta reipas tasavauhtinen vitonen. Ihan vain testatakseni juoksukuntoa. Pah. Reipas se kyllä oli, mutta tasavauhtisuutta se ei ollut nähnytkään.

Ilmeisesti mussa on vaan kaks vauhtiasetusta: hitaasti ja reippaasti liian kovaa. Hidas on kyllä tahdistettu uuteen hitaaseen, mutta reipasta ei kyllä ole kalibroitu. Lähdin liikkeelle sitä vanhaa, yli vuoden takasta, reipasta. Siis aivan saatanan kovaa tämän hetkiseen kuntoon nähden. Se tuli kyllä ihan heti ensi metreillä selväksi. Mutta jostain syystä en vaan osannut höllätä vauhtia.

Parin kilsan jälkeen tuli noutaja. Tämäkään ei tullut yllätyksenä. Oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja tasata hengitys. Ja lähteä uudestaan etsimään sitä oikeata rennon kovaa vauhtia.

Tavallaan se löyty. Ehkä. Hetkeks. Ei se nyt kamalan hidasta ollut, olin vaan salaa toivonut, että se olis ees ihan vähän kovempaa. Lisäksi vauhtia oli vaikea pitää tasaisena eli riittävän rauhallisena. Siis oikean reippaana. Meinasin koko ajan keulia vauhdin kanssa.

Ompahan ainakin töitä tehtäväks ja kevään agenda selvillä: ensin pitää ottaa haltuun nykyiset vauhdit ja sitten rauhassa lähdettävä hilaamaan niitä ylöspäin. Tai alas. Miten sen nyt ottaa.

Eriskummalliset pelot, jotka hidastavat menoa

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä omituisempia liikkumiseen liittyviä pelkotiloja mää onnistun kehittämään. Ei ne estä minkään lajin harrastamista, mutta kyllä ne nyt välillä vähän hidastaa. Ainakin kehitystä. Sekä aiheuttavat jopa itsessäni myötähäpeää.

Vai miltä kuulostaa muun muassa seuraavat kauhukuvat:

  • Tipahdan korkealta, jos ei ole kaiteita – Ilmeisesti reunojen puute hävittää tasapainon ja unohdan kuinka pysytään pystyssä?!? P.s. Ei ole pakko hypätä
  • Alamäkeen juostessa kaadun naamalleni – Todellako? Opettele kaatumaan. Tai pysymään pystyssä.
  • Rinnallevedossa murran solisluut. -Jep, mun painoilla aivan todella todennäköinen skenaario. Mustelmat ei tapa.
  • Olkapäät pullahtavat sijoiltaan tempauksessa – Kannattaisko vaan päästä siitä tangosta irti, jos se meinaa mennä yli?! + ne vauvapainot.
  • Fillari ei pysy pystyssä – Oikeasti. Fillarilla ajo ON epäluonnollista, ei kahella pyörällä voi pysyä pystyssä eli tää on ihan aiheellinen pelko!
  • Askelkyykätessä painojen kanssa kaadun selälleni – Tää meinas oikeasti käydä. Joten jälleen: PÄÄSTÄ SIITÄ TANGOSTA IRTI, äläkä lähe sen matkaan. Ja opettele pitämään tasapaino.
  • Akillesjänteen katkeaminen – Niillähän onkin tapa itsestään kesken kaiken vain katkeilla.
  • Taitan niskat käsilläseisontapunnerrustreeneissä – Niskan katkeamisiahan tapahtuu aivan yhtenään. Kuhmu päässä ei tapa.
  • Kuristan itseni hyppynarulla – Yllätän jopa itseni idiotismillani.
  • Tipun tangolta ja halvaannun tai kuolen (ilmeisesti häpeään) – Ei varmaan kannata irrottaa kaikkia raajoja (tai siis voi, mutta varmista, että jossain ruumiinosassa on pito) kerralla, jos roikkuu muutaman metrin korkeudessa. Toim.huom. Nää pelkotilat ei ollu syy lopettaa tankotanssia, vaan sopivien treeniaikojen puute.

Löytyykö siltä puolelta ruutua omituisia pelkotiloja?

Miksi liikun?

Jatkojalostetaan vielä vähän edellisen postauksen teemaa eli miksi pää hajoaa, jos ei liiku? Nykyään se on aika yksi yhteen kysymyksen: miksi liikun? kanssa. Näinhän ei aina ole ollut.

Aluperin liikunta tuli matkaan mukaan painonhallintasyistä. Elämäni pitkäikäisimmät rakkauteni, hyvä ruoka ja juoma, huusivat seurakseen kolmatta pyörää eli riittävää liikkumista. Joten vajaat kymmenkunta vuotta sitten ryhdyin opettelemaan juoksemista ja sitten vielä tankotanssia. Tankoilu jäi ja vaihtui lopulta toisenlaisiin tankoihin, kun reilu vuosi takaperin tutustuin crossfittiin. Juoksemisen opettelu jatkuu edelleen.

Vaikka painonhallinta on edelleen validi syy liikkua, niin nykyään muut syyt painavat enemmän. Kohupaljastus: Liikkumisesta tulee hyvä olo! Juuri mikään ei voita fiilistä, kun makaat treenin jälkeen sohvalla rennon raukeissa fiiliksissä, lihakset väsyneinä. Suriseva pääkin on hetken hiljaa eli treenisalille ja lenkkipolulle saan purettua ylijäämäenergian ennen kuin se tiivistyy turhautumiseksi ja kiukuksi.

Mielenterveyttä hakemassa heinäkuussa 2017

Juostessa ajatukset saavat tilaa ja kerkiää ajatella asiat (epä)järjestykseen, suunnitella tulevaisuutta sekä toki vähän haaveilla viinitilasta Toscanasta ja merenrantakartanosta Normandiassa ja muista hieman suurudenhulluista asioista. Just parasta!

Crossfitissä (ja aiemmin tankotanssissa) ei taas voi ajatella muuta kuin käsillä olevaa asiaa. On pakko keskittyä tekemiseen ja lopettaa turha ajatteleminen. Saa kirjaimellisesti tyhjennettyä pään kaikesta sälästä. Lotta kirjoitti äärimmäisen hyvin, mitä käy kun pää ei treenatessa hiljene!

Suurena bonuksena tulee vielä kasvanut kunto ja parempi jaksaminen arjessa ja mitä näitä nyt on. Eikä todellakaan tarvitse ihan niin paljon miettiä, että voiko syödä vielä toisen laskiaispullan vai ei!