Erään (pitkän ja kettumaisen) juoksun aikaisia ajatuksia

Ensin disclaimer. Salaa sisimmässäni mää nautin joka hetkestä suurimmasta osasta matkaa.

Sunnuntaina oli vuosittaisen juoksukunnon mittauksen vuoro. Kolmas Lasse Viren hölkkä, kolmas puolikas kirmaillen (HAH) pitkin Myrskylän mäkiä – ja niitähän riittää. Edelliset ovat olleet edes jollain tavalla siedettäviä kokemuksia, mutta tämä, Hell no.

 

Suunnitelma oli vanha tuttu, lähdetään fiilispohjalta ja katsotaan mihin se riittää. Fiilispohjalta eka kilsa meni totuttuun tapaan aivan liian kovaa, jossain kolmannen kilsan kohdalla sain vauhdin rauhoitettua. Sen jälkeen lähtikin kunnon Via Dolorosa. Kuuden kilsan kohdalla mää päätin lopettaa kellon vilkuilun ja juosta vaan. Ihan sama, alle kahden tunnin ei päästä kuitenkaan. Ja viime vuoden aikakin tuntui katoavan saavuttamattomiin. Hirveetä kuraa, eikä loppuajan ennustuksen seuraaminen auttanut asiaa ollenkaan.

 

Kymmeneen kilometriin asti mää kirosin itteni ja kaikki muutkin alimpaan helvettiin. Päässä jyskytti: ”Tää on täyttä kusta ja paskaa. Naulaan lenkkarit seinään. Rupean ryyppäämään.” Sitten mää muistin, että seuraavana päivänä pitää mennä töihin ja torstaina alkaa Crossfitin On ramp -kurssi. Että ei ees ehi ratketa deekikselle. Jumankauta, mikään ei onnistu!

Jossain kohtaa mää toivoin, että Toni ois Myrskylän keskustassa auton kanssa ja voisin vaan luovuttaa. Sitten mää toivoin, että se ei olis. Koska onhan tää nyt pakko juosta loppuun. Ja sitten vitutti, että pitääkö tässäkin olla vaihtoehtoja. Että saako olla väkivaltanen, jos kohtaa hyvää tahtovan ja kannustavan puolison reitillä?!? Ja saako olla pettynyt, jos se ei olekaan siellä?

Sitten päästiin kympistä eteenpäin, juoksu ei kulkenut yhtään paremmin. Mutta jalat tikutti eteenpäin, ja ahdistus vaan hävis. Sitten se oli vaan juosta. Hymyilin kannustajille. Onneksi Myrksylän keskusta on syyskuisena sunnuntaina aika hiljanen, koska saatoin lauleskella ääneen alamäkeen ”revitellessäni” JVG:tä ’…muttei mun pleksit ihan pienestä huurru’. Muuten en myönnä kuuntelevani suomirappia, mutta juostessa se toimii.

Viimeistään 18 kilsan kohdalla tuli todistettua, että vika on päässä, ei jaloissa. Juoksu oli edelleen yhtä kankeaa ja keuhkot huusi happea. Mutta vauhti kasvoi, minimaalisesti, mutta kasvoi, ja pää huusi: ”Hillihte ittes”. Olin ihan varma, että ”loppukiri” ei kanna maaliin asti. Mutta jalat ei kuunnellu, ne juoksi. Loppuun asti. Tai noh, vika kilsa alkaa oikein miellyttävällä pitkällä ylämäellä, jonka jälkeen kaarretaan pehmeällä purtsille ja loppukliimaksina pari sataa metriä ennen maalia on aivan järkyttävän jyrkkä vuori, tunturi, mäki, nyppylä!

Ja koska loppukiri on pakollinen, niin vikat kymmenet metrit puristin irti kaiken mikä töppöjaloistani sain. Se ei ollu paljon se. Maalissa olin ennen kaikkea helpottunut. Se oli ohi. Se juostiin alusta loppuun ja kaikesta paskasta fiiliksestä ja itsesäälistä huolimatta aika oli vaan minuutin huonompi kuin edellisenä vuonna ja viitisen minsaa parempi kuin keväällä Helsingissä. Toki keli oli tällä kertaa täydellinen juoksuun, kun se Helsingissä oli verrattavissa lähinnä helvettiin. Kuinka voi toukokuussa olla niin kuuma?! Ja kuinka voi olla parhautta, kun juostessa sataa vettä?

Että ei voi muuta sanoa, ku että tulipahan tehtyä. Mikähän helvetin masokismi sitä ihmistä vaivaa, kun haluaa maksaa tuommosesta itsekidutuksesta?!

V****ks män Vantaan Maraton

Niin, ehkäpä mää nyt jo pystyn palaamaan lokakuun alkuun ja Vantaalle. Meni aika syvälle tunteisiin siellä, ja pitkälti sen jälkeenkin. Yhtä puuttuvaa 10 kilometriä voi vatvoa ja murehtia loputtomiin. Ja vatvoa vielä vähän lisää, ja tirauttaa vielä muutama kyynel.

Mitä siellä Vantaalla sitten kävi? Polvi. Tai lonkka. Tai molemmat. Tuttavallisemmin juoksijan polvi. Vaiva piinasi mua aika ajoin kesästä asti. Se tuli ja meni. Välillä pysty helposti juoksemaan 25 kilometriä ilman minkäänlaisia oireita ja välillä jo kymmenen kilometrin jälkeen juokseminen loppu polvikipuihin. Juhannuksen alla kiropraktikko oiko raajoja, ja se autto. Mutta sitten juoksijan polvi taas kummitteli välillä ja aivan yhtä mystisesti katosi. Sen verran harvoin vaivaa kuitenkin oli, ettei mulle tullu mielenkään, että mun maraton vois siihen kaatua. Eihän sen pitäny kaatua mihinkään. Suunnitelma oli pitävä. Lähden hölkkäämään just sitä vauhtia mikä tuntuu HELPOLTA ei sitä mikä tuntuu hyvältä tai mitään muutakaan. Helppoa vauhtia, jossa sykkeet pysyy kurissa.

Suunnitelma piti loistavasti. Eka kymppi oli kevyt, ai että mää nautin juoksemisesta. Tokalle kierrokselle lähtiessä lonkkaa vihlas muutaman kerran, mutten antanu sen häiritä elämääni. Pikku vikoja, ei lonkan puutumiseen kukaan oo kuollu. Edelleenkin juoksu oli kevyttä. Sitten se alkaa, se tunteisiin meneminen…

”12 kilsaa. Vihlasu, mitä? Ei helvetti, ei ollu, ei. Äh, nou hätä, kyllä tää tästä. Kyllä se menee ohi. 13, 14, 15, 16 kilometriä. Hah, sinne menivät kilometrit. Siitäs sait lonkka. 17, 18, 19, 20. Älä nyt jaksa kiukutella polvi. Joo, joo, on asfalttia ja on niin kovaa. Ymmärrä nyt asettua jalka. 21 km. Oho, taas hallin kulmalla. Kaks kierrosta takana. Jes. 22 kilometriä. Voi helevetti. Vihlasu, vihlasu, vihlasu. Miksi? Lonkka-polvi-lonkka-polvi. Tyhmä, tyhmempi, oikea jalka. Äh, mää hidastan tahti. Ei, tää pahentaa. Ei saa vaihtaa rytmiä. Mutta ei hätää, mää pystyn juoksemaan. Mennään vaan. Yli puolet takana. Ei se oo ku juosta vaan. Juokseminen on kivaa. Mua ei väsytä. Kerrankin soittolista soi oikeassa järjestyksessä.

23 kilometriä. 24 kilometriä. Kilometri kilometri kilometri. Kyllä tää tästä. Kyllä mää nyt sinnittelen tän maaliin asti. En mää nyt helvetti soikoon jätä tätä toiseen kertaan kesken. Mää en oo mikään luovuttaja. Juokseminen on kivaa, kipu on vaan tunne. 25 kilometriä, kyllä mää pystyn juoksemaan tän loppuun asti. 26 kilometriä, noinkohan pystyn. Voisko tää nyt vaan asettua. Voisko tää nyt vaan tuntua tältä, ei pahemmalta? Alamäki, ei saatana, pakko kävellä. Ei pysty. Tasanen, aah, mä juoksen. 27 kilometriä. Sattuu, sattuu, sattuu. Voisko olla sattumatta? Mää on hyvässä kunnossa, mää jaksan. Miks sattuu? 28 kilometriä. Ei, en pysty. Pakko kävellä, nyt sattuu selkään. Kylmä. Pakko juosta. Ei helvetti. Taas mää juoksin ton saman tyypin ohi. 29 kilometriä. Ei tässä oo mitään järkeä. Vielä yks kierros. Ei tuu mitään. No nyt se tyyppi taas veti mun ohi. Muutama juoksuaskel. 30 kilometriä. Saako tirauttaa vähän? Ei se kipu, TURHAUTTAA. Musta ei tuu koskaan maratoonaria. Juoksu on paska laji. Toni, mitä se tossa tekee. Pakko kertoa, että jätän kesken. Pakko itkeä vähän lisää. 31 kilometriä. Kaikki kirosanat. Ja muutama uus päälle. Juokse, kävele, juokse. En halua kävellä. En. 32 kilometriä. Tikkurilan urheilutalo. Kello kiinni. 32,06 kilometriä. 10, 10, 10 ja puuttuu 10.”

Kenen hullun mielestä on mielekästä, että maratonin kisatoimistoon mennään ensin portaat ylös ja sitten alas? Turhauttaa ja ketuttaa niin paljon, etten osaa kuin itkeä. Yritä siinä sitten selittää toimitsijalle, että ainoa paikka mihin sattuu on sielu. Tai sattuu vähän polveenkin, mutta kun ei juokse se on ihan ok. Sielu ei ole. Kesken, taas kesken. MIKSI?

Vieläkin, kolme kuukautta myöhemmin, sielu nyrjähtää vähän, kun mietin Vantaan viimistä vitosta. Päätöstä, joka oli pakko tehdä. Mietin sitä fiilistä, voimia oli vielä vaikka muille jakaa. Jaksoin juosta. Olisin halunnut juosta. Olisin halunnut päästä maaliin asti. Haluan päästä maaliin asti!

 

/iitu

 

5 km täyttä tuskaa

Jo nyt on ahdistavaa tämä juokseminen. No ei ole, mutta näköjään peräkkäin tulee sitä julistettua.

Kävin sunnuntaina juoksemassa elämäni ensimmäisen vitosen kisan. Enkä sitte ollut valmistautunut yhtään. Koska se on vaan viis kilsaa, vajaa puoli tuntia elämästä. Eihän mulla ollu ees mitään käryä mitä vauhtia pitäis lähteä juoksemaan. Enkä mää tunnista mitään muita vauhteja kuin yli tai alle 7 min / kilometri. Hemmetin hyvä pohja lähteä juoksemaan, kun tavoite oli jossain 5 min / km – 5.30 min / km välillä.

Lähdin sitten heti täysillä eli aivan liian kovaa. Mutta kun ne muutkin. Siis ne jotka on perkeleen paljon kovemmassa kunnossa kuin minä. Tuli sitten siihen alkuun vedettyä uudet pohjat kilometrin vedolle. En kai ole koskaan juossu alle viiden minuutin kilometrejä. Nyt olen juossut yhden.

Sen jälkeen loput neljä kilometriä oli yhtä murhaa. Täyttä murhaa. Murhempaa. Se happoja vastaan taistelu. Se oli jotain kamalaa. Tuntu, että juoksen suossa. Mutta loppujen lopuksi taistelu taisi ennen kaikkea olla henkistä laatua. Kun tekee mieli luovuttaa heti kun on vähän epämukavaa. Kun ei ole kokemusta kovaa juoksemisesta, vaan lönköttelee omalla mukavuusalueelle. Ne vedotkin mitä olen tehnyt, niin on ollut semmosia lepposia. Ei mitään maksimivetoja, vaan turvallisesti siellä vk-alueella. Kannattas varmaan useamminkin mennä kauas sieltä mukavuusalueelta.

Vikan kilometrin mantra oli jotakuinkin seuraava: ”Se on alle kuus minuuttia sun elämästä.”, ”Se ei kestä enää kauan”, ”Jalka-toinen jalka-se ensimmäinen jalka-sitten taas se toinen jalka”. Sitten takana tulija rupes henkimään liian raskaasti niskaan, joten jostain oli vielä puserrettava se viiminenkin hikipisara ja tahdonvoiman ripe. Sielu ei antanut periksi, että olisin sen kirittäjän päästäny ohi. En päästäny. Pieni voitto.

Suuri voitto oli koko juoksu. Vaikka se oli täysi katastrofi tai ainakin aivan nurinperin juostu. Mutta varmasti nopein vitonen mitä mä olen koskaan juossut 😀 Ja siitä mä olen iloinen. Askel askeleelta ja lenkki lenkiltä…

Niin se maraton. Ja kuinka sitten kävikään.

Nyt on jo saattanut ajatukset selkiytyä ensimmäisen maratonin jäljiltä. Tai siis ensimmäisen maratonstartin jäljiltä. Josta juoksin vain puolet, siis maratonista. Startin juoksin kokonaan. Koska helle. Koska karkailevat sykkeet. Koska ja vaikka ja mitä.

Helle. Eli maratonyrityksestä on jo pari kuukautta aikaa. Kesän ensimmäinen (ja likipitäen ainoa) kunnollinen terassipäivä, ja minä tuskailen iltapäivällä juostavaa piiiitkäää lenkkiä. Josta tuli vain pitkähkö, ainaki suunniteltua lyhyempi. Niin.

Ennen lähtöä kaikki meni hyvin. Yön nukuin hyvin. Aamupala uppos hyvin. Lounas uppos hyvin. Jännitti vähän, mutta mitäpä siinä. Ei se oo ku juosta vaan. Onhan tässä juostu. Keli on kova, mutta juostaan sitten hitaampaa. Jos se on kaukana neljästä tunnista, niin sitten se on lähempänä viittä. Mutta ompahan juostu. Puh. Ja kuinkas sitten kävikään.

Lähtökin kävi hyvin, lähdin hölköttelemään 4.5 tunnin jänöjussien perässä, mutta kun askel tuntu kevyeltä, niin lähdin etuilemaan ja annoin tossun viedä. Tiedä sitten oliko se virhe. Ehkä. Ehkä tapahtumat olisivat himmailusta huolimatta edenneet samaan pisteeseen. En tiedä.

Jotakuinkin kolmen kilometrin jälkeen Vorssan keskusta jäi taakse, ja päästiin Tammelan suoralle. Tässä tapauksessa tappavalle suoralle. Mä en kestä kuumaa yhtään. Vihaan juosta kuumassa kelissä. Mutta ei se silti oo ku juosta vaan. Paitsi, että tällä kertaa ei. Koko pitkän päivän asfaltti oli imeny aurinkoa sisäänsä. Tuuli loisti poissaolollaan. Tämä yhdistelmä, ja kroppa meni totaalitukkoon. Toisin sanoen aivan ylikierroksille. Sykkeet hyppäs kattoon, vaikka kuinka hidasteli. Hiki loisti poissaolollaan. Tuttu tunne. Tapahtunu ennenkin kuumilla keleillä, lievempänä, mutta kuitenkin. Ainahan mä olen punainen, enkä hikinen. Mutta nyt päästiin todennäköisesti punassakin aivan uusille sävyille. Jostain syystä ei ollut peiliä matkassa, jotta olisin päässyt tarkastelemaan naamaa.

Eka juottopiste. Ai että. Juomaa sisään. Juomaa hattuun. Juomaa hiuksiin. Auta nyt. Auttokoo. Ei. Mies fillaroi vastaan. Pyydän vain, että järjestää perkeleesti vettä anoppilan pihaan. Sinne on kohtaamispaikalta reilut viis kilsaa. Kyllä nyt sen kestää. Hah. Vauhti senkun hidastuu. Mä stna juoksen jo piiitkisten vauhtia, mutta sykkeet on jossain maksimimäkivetotreenejen sykkeissä. Ylämäessä on pakko kävellä. Kävellä?!? Näillä vauhdeilla, kahdeksassa  kilometrissä. Sannia lainatakseni: ”Mitähän vittua?!”

Tässä kohtaa ajatus rupeaa kytemään aivoissa. ”Ehkä tänään ei ole se päivä, kun minusta tulee maratoonari. Ehkä se on vasta myöhemmin tänä vuonna. Onko tässä mitään järkeä. Juokseminen on kivaa, sen pitäisi olla kivaa. Tämä raahustaminen on aivan syvältä sieltä. Ei helvetti. Mitä helvettiä? Voisko joku tehdä jotain näille sykkeille.” Ai niin ne neljän ja puolen tunnin jänikset, ne meni jo aika päivää sitte ohi. Eikä toivoakaan, että ois voinnu iskeä kintereille. Eikä ne edes juossu kovaa. Mutta Tammelassa se vaan oli liian kovaa. Helvetti, mä oon juossu noin kovaa Tammelassa. Vaikken ees oo juossu siellä, kun muutaman kerran. ”Saako kuolla. Saako lopettaa.”

Armahtava anoppila saapuu, tai minä saavun sinne. Upotan pääni saaviin. Kaadan kylmää vettä niskaan. Juon. Juon lisää. Ja jatkan raahustamista. Moikkaan sukua. Jatkan matkaa. Kokovartaloviilennys auttoi.  Kroppa ei siltisilti toivu alkumatkan iskusta. Kympin kieppeillä tehty päätös pitää. Juoksen kääntöpaikalle. Auto on siellä. Ei sentään tarvitse raatoautoa soitelella paikalle. Ukkokulta pyöräilee välillä vierellä. Välillä edelle. Kipittelen eteen päin. Kipittelen. Hah. Paikkapaikoin juokseminen rupeaa jopa tuntumaan siedettävällä. Vieläkin sykkeet on toistakymmentä pykälää korkeammalla kuin normaalisti samoissa vauhdeissa. Ei auta. Mietin, että pitäisikö sittenkin. Onko se noloa keskeyttää?! Mitä helvettiä. Onko mua ennenkään kiinnostanu muitten mielipiteet. Jos olen surkea luuseri jonkun mielestä, niin entäpä sitten? Itteppä tiedän vaikuttimeni. Haluan pitää juoksemisesta edelleen huomenna. Haluan, että juokseminen on kivaa. Tai no välillä se on aivan ahterista, mutta silti jollain masokistisella tasolla todella nautinnollista. Nyt tämä juoksua imitoiva hoipperointi on vain pelkkää tuskaa. On kuuma, ja on kylmä (no ei oikeasti, mutta kai lievää lämpöhalvausta, kun muutaman kerran meni vilunväreet), ja ahistaa, ja hatuttaa, ja tekee mieli kaljaa. Ja sitten vasta ahistikin, kun ei enää tehnyt mieli kaljaa. Ahisti vain.

Ja se hemmetin suoranperkelekin piti juosta takaisin. Onneks sentään Vorssaaseen päin ei menty koko suoraa, vaan koukittiin vähän peltojen laitoja ja muita mutkia. Jostain sai edes olla kiitollinen. Niin vaan sekin sielunvihollinen selätettiin ja tultiin takaisin kylille. Kääntöpaikalla liikenteenohjaajat huitoi toiselle lenkille. En ollu menossa, kehottivat juoksemaan maaliin, jotta saan puolikkaan ajan. Hölköttelin vielä hetken. Tirautin muutaman vitutuksen kyyneleen. Sammutin Polarin. Sammutin Deezerin. Senkin olin onnistunut saamaan soimaan sufflella, biisit tuli ihan väärässä järjestyksessä. Sekin vielä.

Kävelin viimeiset sata metriä. Kävin ilmottautumassa infoon, että eipä kannata tätä muijaa odotella maaliin saakka. Enkä todellakaan juossut ottamaan puolikkaan aikaa. En startannut puolikkaalle, niin en sitä juossut maaliinkaan. Löysäsin lenkkarit, ja lähdin katselemaan ensimmäisten maratoonarien maaliin tuloa. Kiroilin hieman. Maistoin jo oluen suussani. Ja päätin, että tänä vuonna vielä juoksen sen 42,2 km lappu rinnassa, lähdöstä maaliin.

 

Jälkikirjoitus. Aikaa on kulunut. Edelleenkin olen sitä mieltä, että päätös oli oikea. Mutta silti, silti. Joku pieni pirulainen siellä koputtelee: ”Oisit nyt. Mikset nyt.” Voisko joku hiljentää sen?!? Se OLI tuskaa. Ja se VITUTTI. Juoksu EI ole tuskaa. Juoksu on nautinnollista. Eikä ole, mutta ei se vituta. Se hymyilyttää. Ei se nyt aina niin kivaa ole, paitsi on jollain masokistisella tasolla on. On se. Juoksu Ei ahista.