Liki täydellinen juoksu

Juokseminen jaksaa aina yllättää. Kun luulet sen olevan kevyttä, niin rynnit virtahevon suloudella lenkin läpi. Ja sitten on viime torstaita.

Kaikki ennusmerkit ja tähdet sojottelivat ihan epäjärjestyksessä. Edellinen yö oli mennyt lievästi sanottuna päin honkia. Valvoin ja torkuin kramppien kourissa. Koko päivän vaivasi ankeus. Perusmenkka ”vähiten kiinnostaa kaikki” -olotila.

Enpä siis odottanut lenkiltä yhtään mitään. Mutta pakko oli vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä suorittamaan edellisenä päivänä väliin jäänyt lenkki. Silloinkaan ei kiinnostanut, joten käytin torstain vapaapäivän etukäteen.

Onneksi on aikataulutetut lenkit (ja hyvin joustava suhtautuminen niiden suorituspäiviin), joten keskiviikon kiihtyvä 10+10+10 juostiin torstaina. Ja millanen siitä treenistä sitten tulikaan?!

Alkulämpät meni vähän sinne päin. Sykemittari sekoili. Sykkeet sekoili. Minä sekoilin. Kakarat yritti ajaa pyörällä yli. Aurinko paisto silmään. Oli kylmä. Ja kuuma. Tuuli.

Lenkkimaisemissa ei ole valittamista

Alkuhölköttelyn jälkeen availin vielä kroppaa ja sitten mentiin. Tarkoituksena juosta 30 minuutin vauhtikestävyystreeni lisäten vauhtia aina 10 minuutin välein.

Tasasesti kiihtyvä treeni on mulle vaikea. Käytännössä mahdoton, paitsi matolla. Lähden aina keulimaan. Alussa täysillä ja lopussa niin kovaa kuin jaksaa!

Mutta torstaina kaikki oli toisin. Eka kymmenminuuttinen reipasta vauhtia oli kivaa. Oli rentoa. Vahvasti toki epäilin, että tästä vielä kaks kertaa kiihdytän. Mutta juoksin, kun tuntu hyvältä ja kevyehköltä.

Toka kymmenminuuttinen oli jo totisempaa juoksemista, mutta vieläki rentoa. Aurinko lämmitti sopivasti, meri kimalteli, ihmiset hymyili. Ainoastaan pari mukulaa yritti rullaluistella yli (mitä kakaroilla on mua vastaan?). Edelleenkään en uskonut, että vielä kerran rytminvaihdos onnistuisi.

Mutta HAH. Mää tein sen. Vikan kympi sai jo vääntää tosissaan menemään, mutta edelleenkään ei tuntunut pahalta. Lonkkapakaraperkele ei kiukutellut. Keuhkot oli leikissä mukana. Sykkeetkin pysyi kurissa. Tai no niin kurissa, kuin omaa kovaa juostessa ne nyt voi pysyä. Juoksu kulki.

Aamukävelyillä kerkeää ikuistaa maisemia

Mitkä bileet mää pidinkään, kun Polar armahti ja piippasi kolmannen kympin loppuneeksi. Hemmetti. Pitkästä aikaa rentoa reipasta. Ekaa kertaa ikinä mää osasin kiihdyttää TASASESTI.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin pari kertaa piti matkan varrella vähän himmata, kun meinasi lähteä vauhdit keulimaan. Mutta 6.00 – 5.43 – 5.28! Tasasesti kovempaa! Tasasesti hyvällä tavalla pahemman tuntusta! Tasasesti rentoa! Bileet.

Ai että, jos juoksu tuntus aina tältä…

Kun suosikista tuli inhokki

Olen ansiokkaasti viikko tolkulla tai oikeastaan kuukausi kaupalla vältellyt kovempia treenejä. Enemmän tietoisesti lenkkejä ja vahingossa myös crossfit-treenjä – miten se on mahdollista, en tiedä!

Vielä reipas vuosi sitten vk-treenit (siis vauhtikestävyysrallattelut) olivat parasta mitä tiesin. Rakastin sitä raastamisen tunnetta ja lihasten raukeutta tiukan treenin jälkeen. Edes perkeleen lonkkapakara ei estänyt juoksemasta vetoja. Vauhti ei kyllä tarttunut, mutta nautittavaa se silti oli.

Mutta sitten tuli nielurisaleikkaus, jonka seurauksena koululiikunta (niin siinä potilasohjeessa luki) oli kielletty kahdeksi viikoksi. Loppujen lopuksi treenitauko venyi miltei viiteen viikkoon. Paraneminen jälkivuotoineen ja raudanpuutosanemioineen ei ollut ihan suoraviivaista.

Treenien pariin kyllä palasin, mutta ensin ei pystynyt treenaamaan kovaa ja sitten se ei enää maistunut. Oli kivaa juosta rauhassa ja oli mukava kasvattaa maltilla voimaa. Mutta että reipasta sykkeen nostoa. Eih, ei missään tapauksessa.

Kuten arvata saattaa, niin vauhdit katosivat, joten sitten kiinnosti vielä vähemmän juosta kovaa. Kaiken lisäksi mulla tuntuu olevan vain ja ainoastaan kaksi vauhtia. Ja se kovempi on tällä hetkellä aivan liian kova.

Siinäpä se sitten oli, kierre. Mutta nyt se on katki. En traumatisoitunut parin viikon takaisesta paluusta kovien juoksulenkkien pariin. Enpä. Tekosyillä sain seuraavaa vk-lenkkiä siirrettyä tähän päivään.

Mutta mitä parhautta! Mitä ihanuutta! Siis mitä? Kyllä! 5 kierrosta: 5 minuuttia reippaahkoa ja 2 minuuttia melkeen kovaa. Nyt löyty oikea rytmi ja samalla vauhti asettu kohilleen. Aivan j-ä-r-j-e-t-t-ö-m-ä-n ihanaa! Nyt mää taas muistan miks mää rakastin juosta vähän liian kovaa! Pitäskö varmuuden vuoksi laittaa vielä yks!

Tähän maailmaan paloon treeni oli mitä parhainta mielenterveystyötä. Suurin osa huolista jäi polkujen varsille ja hartioilta varisi varmaan kymmenen kiloa painoa pois!

Ehkä se entinen suosikki, josta tuli inhokki, on taas suosikki!

Flunssa = huono vaimo

Mää olen nyt ollut enemmän ja vähemmän flunssassa vähän toista viikkoa ja ai että kun oon ollu pahalla päällä. Tosin mitä pidemmälle tauko venyy, niin sitä vähemmän se ärsyttää. Äkkiä sitä näköjään tottuu.

Toinen päivä taisi olla pahin. Että mää olinkin yks päivänsäde, oikea vaimojen aatelinen. Ihan vaan vähän sensuroituna esimerkkinä tästä ihanuudesta kerrottakoon, että kun miesparka tiedusteli, haluaisinko teetä, niin aurinkoinen vaimo vastasi, että mitä helvettiä siinä kyselet. Keitä sitä teetä 🙈

Pikkasen kiipeilyä, niin jo hymyilyttää

Jahka verenpaineet muutaman päivän päästä laski, niin mää rupesin pohtimaan mikä siinä liikkumattomuudessa oikein ärsyttää. Ei tässä nyt kuitenkaan rahasta treenata (paitsi rahaa kyllä joka kuukausi maksan, että saan hikoilla). Tällä hetkellä ei ole ees mitään suurta treenitavotetta tai lappujuoksua tulossa. Kuhan nyt jumppaillaan. Toki jonkin sortin kehittyminen olisi siitä huolimatta suotavaa.

Lopputulema oli, että treenaaminen ja etenkin juokseminen on mulle tapa jäsennellä ajatuksia ja purkaa levottomuutta. Saada surraava pää hetkeksi hiljaiseksi ja sätkyilevät hermot tainnutettua. Sohvalla makaaminen epämääräsessä flunssantapaisessa ei tainnuta tarpeeksi rauhottaakseen, mutta riittävästi, ettei uskalla lähteä treenaamaan.

Sen verran sitä on tässä iässä jo oppinut, että kun tauti iskee, niin silloin ei liikuta turhia. Kyllä sitä vielä pääsee lenkkipoluille ja boxille. Parempi ihminenkin ehtii olla myöhemmin.

Paluu juoksemaan

Todella suureellinen otsikko 😀 Vaikka oma treenaaminen ei mitään suureellista olekaan, niin 13 yötä kahden lenkin välissä on paljon. Kurkkupaiseen perkele kaatoi petiin ja kaiken päälle lääkäri kielsi treenaamisen ennen kuin antibioottikuuri on syöty loppuun. Pari kertaa kävin käveleskelemässä ja muutaman kerran joogasin/venyttelin. Ensin ei kyllä tullut edes mieleen lähteä juoksemaan, sen verran klesana olin päivää, olon parannuttua odottelin kiltisti kuurin loppua, ennen kuin lähdin hikoilemaan. Kiltisti tarkoittaa, etten hikoillut. Kiltisti ei tarkoita, että olisin hiljaa ja kiukuttelematta odotellut lenkkilupaa.

Että olihan se nyt siistiä sitoa lenkkarien nauhat ja lähteä kiertämään Seurasaarta. Yleensä näiden taukojen jälkeen juokseminen on tahmeaa, reidet painaa tonnin ja happi ei kulje. Tänään kaikki raskaus oli poissa. Hämmentävää. Vauhdin hurma jäi toki kokematta, mutta onneksi sillä ei oo mitään väliä. Koska mä juoksin, eikä se tuntunut ollenkaan paskalta!

Lähdettiin Tonin kanssa kaksin juoksemaan. Reiluna vaimona mää kielsin keskustelun. Jos on kroppa kaivannut juoksemista, niin vielä enemmän tuuletusta kaipasi pää. Ei sillon kerkeä jutella, jos pitää siivota muutaman viikon pölyt pois päästä. Muutaman sanan voi silloin tällöin vaihtaa. Onni on puoliso, joka juoksee sun kanssa. Hiljaa! Ja onni on vaimo, joka on taas huomattavasti miellyttävämpi, kun pääsi juoksemaan!

/Iitu

Helle + juoksu = ei välttämättä huono idea

Aivan mahtavaa, kun vihdoinkin sää suosii ulkona liikkumista. Toki vielä mahtavampaa se juokseminen olisi, jos ei olisi lauantaina kuunnellut Popedaa niin antaumuksella, että se maistui suussa vielä tänäkin aamuna 🙂 Ja parasta kaikessa olisi, jos nyt ei olisi vuorossa kevyt viikko, vaan saisi päästellä täysillä.

dav
Viime viikolla oli KUUMA, mutta reippaasti juoksin viiden kilometrin vauhtikestävyyslenkin. Enkä kuollut!

Kaikesta raskaudestaan huolimatta lenkki tänään oli mitä palkitsevin. Kuumuus ei tappanut heti kättelyssä ja viikonlopun huono elämä ei tuntunu liikaa sykkeissä – mitä nyt mäet näkyy oikein kivasti sykekäppyrällä. Mää vedin jopa elämäni nopeimmat peruskestävyyskilometrit. Minä, alle 6.30 vauhtia, WHAAAT!!! Selkeästi viime kuukausien hikiset teholenkit ovat tehneet tehtävänsä.

Mää oon samaan aikaan vihannut niitä kovempia lenkkejä että rakastanut. Ne on imeny kaikki voimat. Samalla ne on antanut uskomattomat fiiliksen. Kaiken sen hien ja tuskaisen olon on kestänyt, kun on tiennyt, että Suomen kesä ei kestä loputtomiin. Lisäksi mä olen salaa toivonut, että jahka kelit viilenee, niin lenkitkin tuntuu kevyemmiltä. Yhden testilenkin perusteella näin kävi. JEE! Toivottavasti ens viikollakin kelit suosivat juoksijaa, jotta pääsee oikeasti näkemään mihin vauhti ja fiilis on kehittynyt!

/Iitu

Eka kerta

Ensimmäisiä kertoja kertyy tälle keväälle useampiakin. Tänään oli vuorossa eka piiiiiitkis. Enne lauantaita pisin lenkki oli 21,1 km viime syksyltä, lappu rinnassa. Keväällä olen jokusen yli kaks tuntia kestävän lenkin käyny hölköttelemässä, mutta nyt siirryttiin ihan uusille kilometriluvuille. Koska jäin henkiin niin jatkoa seuraa.

Yllätin itsenikin heräämällä 5.30 keittämään aamupuuroa. Mutta kun seiskalta oli kyyti tarjolla sopivaan lähtöpaikkaan, niin ei auttanut. Alkulenkistä kyllä huomasi, että startti oli 7.19. Jalat painoivat tonnin ja etenkin etureidet olivat täysin yhteistyökyvyttömät. 45 ensimmäistä minuuttia olin varma, että saavun bussilla kotiin. Tunnin jälkeen rupesin jo uskomaan, että kyllä sitä juosten hölkötellen saavutaan perille. Niin kuin tapahtuikin. Napit korvissa ja napeissa äänikirja, trilleri, niin pystyi keskittymään kaikkeen muuhun kuin hitaaseen eteenpäin taapertamiseen. Hitaamminkin olisi voinut köpötellä, mutta hyvä näinkin. Keskiarvoisesti syke kuitenkin pysyi 135 tietämillä. Aikamoisen sahalaitakuvion kyllä sain aikaan. Olivat menneet mäkiä rakentamaan matkan varrelle!

Screenshot 2017-05-09 11.15.35
Ainakin pumppu toimii, kuten ylempi käyrä kertoo 😀

Lenkin positiivisiin yllätyksiin kuului myös maha. Urheilujuoma pysyi sisällä eikä aiheuttanut vääntelyitä. Geelitkin upposivat ilman kummempia ongelmia. Helvetti, että ne vaan osaavat olla äiteliä. Ai onks ne sokeria vai? Eikä geelitkään kummitellut. Alas vaan, huips. Ei tarvetta poiketa lähimmälle huoltoasemalle. Seuraaville pitkiksille on vielä tarjolla muutama vaihtoehto geeleistä. Kun testaa useamman ehkäpä sieltä löytyy muutama inhimillisen makuinen. Ja jalat, ne vasta positiivisesti yllättivätkin. Eivät kiukutelleet matkalla, lonkatkin olivat ihmisiksi. Alaselkä jossain kohtaa yritti äkkäillä, että jo riittää tämä asfaltin tallaaminen, mutta kyllä sekin sitten rauhoittui. Ja illalla koivet olivat vaan vähän hitaat, mutta eivät kolotelleet ollenkaan. Kui tyytyväinen voi köpöttelijä olla?!?

voikukkarinne
Leskenlehtiä seuraavan päivän fillarointiretkeltä. Ei pystyny pysähtelemään kuvaamaan, ties vaikka jalat ois sanonu työsopimuksen irti 😀

 

Tästä on hyvä jatkaa, vaikka valmistautuminen ekaan pitkään oli kaikkea muuta ku optimaalinen. Torstain valmistautumisjuomat olivat naista vahvempaa tavaraa, eikä perjantain tankaamista voi oikein tankkaamiseksi kutsua. Vai miltä kuulostaa valmiskeittoillallinen? Silti alkua lukuunottamatta epätoivo ei vallannut. Jos koti ei olisi tullut vastaan, niin olisin varmaan huomaamattani arvaillut murhaajaa ja nostellut jalkojani pitempäänkin. Ei sillä, että lenkki mikään liikunnan riemuvoitto olisi ollut, mutta huomattavasti kivuttomampi kuin etukäteen kuvittelin.