Liki täydellinen juoksu

Juokseminen jaksaa aina yllättää. Kun luulet sen olevan kevyttä, niin rynnit virtahevon suloudella lenkin läpi. Ja sitten on viime torstaita.

Kaikki ennusmerkit ja tähdet sojottelivat ihan epäjärjestyksessä. Edellinen yö oli mennyt lievästi sanottuna päin honkia. Valvoin ja torkuin kramppien kourissa. Koko päivän vaivasi ankeus. Perusmenkka ”vähiten kiinnostaa kaikki” -olotila.

Enpä siis odottanut lenkiltä yhtään mitään. Mutta pakko oli vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä suorittamaan edellisenä päivänä väliin jäänyt lenkki. Silloinkaan ei kiinnostanut, joten käytin torstain vapaapäivän etukäteen.

Onneksi on aikataulutetut lenkit (ja hyvin joustava suhtautuminen niiden suorituspäiviin), joten keskiviikon kiihtyvä 10+10+10 juostiin torstaina. Ja millanen siitä treenistä sitten tulikaan?!

Alkulämpät meni vähän sinne päin. Sykemittari sekoili. Sykkeet sekoili. Minä sekoilin. Kakarat yritti ajaa pyörällä yli. Aurinko paisto silmään. Oli kylmä. Ja kuuma. Tuuli.

Lenkkimaisemissa ei ole valittamista

Alkuhölköttelyn jälkeen availin vielä kroppaa ja sitten mentiin. Tarkoituksena juosta 30 minuutin vauhtikestävyystreeni lisäten vauhtia aina 10 minuutin välein.

Tasasesti kiihtyvä treeni on mulle vaikea. Käytännössä mahdoton, paitsi matolla. Lähden aina keulimaan. Alussa täysillä ja lopussa niin kovaa kuin jaksaa!

Mutta torstaina kaikki oli toisin. Eka kymmenminuuttinen reipasta vauhtia oli kivaa. Oli rentoa. Vahvasti toki epäilin, että tästä vielä kaks kertaa kiihdytän. Mutta juoksin, kun tuntu hyvältä ja kevyehköltä.

Toka kymmenminuuttinen oli jo totisempaa juoksemista, mutta vieläki rentoa. Aurinko lämmitti sopivasti, meri kimalteli, ihmiset hymyili. Ainoastaan pari mukulaa yritti rullaluistella yli (mitä kakaroilla on mua vastaan?). Edelleenkään en uskonut, että vielä kerran rytminvaihdos onnistuisi.

Mutta HAH. Mää tein sen. Vikan kympi sai jo vääntää tosissaan menemään, mutta edelleenkään ei tuntunut pahalta. Lonkkapakaraperkele ei kiukutellut. Keuhkot oli leikissä mukana. Sykkeetkin pysyi kurissa. Tai no niin kurissa, kuin omaa kovaa juostessa ne nyt voi pysyä. Juoksu kulki.

Aamukävelyillä kerkeää ikuistaa maisemia

Mitkä bileet mää pidinkään, kun Polar armahti ja piippasi kolmannen kympin loppuneeksi. Hemmetti. Pitkästä aikaa rentoa reipasta. Ekaa kertaa ikinä mää osasin kiihdyttää TASASESTI.

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin pari kertaa piti matkan varrella vähän himmata, kun meinasi lähteä vauhdit keulimaan. Mutta 6.00 – 5.43 – 5.28! Tasasesti kovempaa! Tasasesti hyvällä tavalla pahemman tuntusta! Tasasesti rentoa! Bileet.

Ai että, jos juoksu tuntus aina tältä…

Kun suosikista tuli inhokki

Olen ansiokkaasti viikko tolkulla tai oikeastaan kuukausi kaupalla vältellyt kovempia treenejä. Enemmän tietoisesti lenkkejä ja vahingossa myös crossfit-treenjä – miten se on mahdollista, en tiedä!

Vielä reipas vuosi sitten vk-treenit (siis vauhtikestävyysrallattelut) olivat parasta mitä tiesin. Rakastin sitä raastamisen tunnetta ja lihasten raukeutta tiukan treenin jälkeen. Edes perkeleen lonkkapakara ei estänyt juoksemasta vetoja. Vauhti ei kyllä tarttunut, mutta nautittavaa se silti oli.

Mutta sitten tuli nielurisaleikkaus, jonka seurauksena koululiikunta (niin siinä potilasohjeessa luki) oli kielletty kahdeksi viikoksi. Loppujen lopuksi treenitauko venyi miltei viiteen viikkoon. Paraneminen jälkivuotoineen ja raudanpuutosanemioineen ei ollut ihan suoraviivaista.

Treenien pariin kyllä palasin, mutta ensin ei pystynyt treenaamaan kovaa ja sitten se ei enää maistunut. Oli kivaa juosta rauhassa ja oli mukava kasvattaa maltilla voimaa. Mutta että reipasta sykkeen nostoa. Eih, ei missään tapauksessa.

Kuten arvata saattaa, niin vauhdit katosivat, joten sitten kiinnosti vielä vähemmän juosta kovaa. Kaiken lisäksi mulla tuntuu olevan vain ja ainoastaan kaksi vauhtia. Ja se kovempi on tällä hetkellä aivan liian kova.

Siinäpä se sitten oli, kierre. Mutta nyt se on katki. En traumatisoitunut parin viikon takaisesta paluusta kovien juoksulenkkien pariin. Enpä. Tekosyillä sain seuraavaa vk-lenkkiä siirrettyä tähän päivään.

Mutta mitä parhautta! Mitä ihanuutta! Siis mitä? Kyllä! 5 kierrosta: 5 minuuttia reippaahkoa ja 2 minuuttia melkeen kovaa. Nyt löyty oikea rytmi ja samalla vauhti asettu kohilleen. Aivan j-ä-r-j-e-t-t-ö-m-ä-n ihanaa! Nyt mää taas muistan miks mää rakastin juosta vähän liian kovaa! Pitäskö varmuuden vuoksi laittaa vielä yks!

Tähän maailmaan paloon treeni oli mitä parhainta mielenterveystyötä. Suurin osa huolista jäi polkujen varsille ja hartioilta varisi varmaan kymmenen kiloa painoa pois!

Ehkä se entinen suosikki, josta tuli inhokki, on taas suosikki!

Laiskat pakarat ja ylityöllistetyt etureidet

eli tarina siitä kuinka oikea jalka ei halua juosta.

Syvä huokaus. Kaikki alkoi etureisistä, jotka tekivät kaiken työn ja pakaroista, jotka laiskottelivat. Etenkin oikean jalan keskimmäinen pakaralihas huilasi silloin kun ois pitänyt aktivoitua. Miksi se muuten on keskimmäinen, kun se ei sijaitse likipitäenkään keskellä pakaraa? Ainakaan sitä paikkaa minkä mää keskipakaraksi hahmotan.

Mutta palataan alkuun, jonnekin vuoden 2016 tienoille. En oikeasti enää edes muista millon juoksusta rupesi tulemaan enemmän ja vähemmän jalkaoireilevaa. Muistan kovasti pohtineeni, että pitäis ja pitäis mennä salille vahvistamaan etureisiä. Ne kun tuppasivat olemaan aina lenkin jälkeen ihan loppu. Mutta ennen kuin ehdin etureisijumpan pariin, niin oikea polvi alkoi vihoitella. Juoksijan polvihan se siellä oireili ja syylliseksi paljastui keskimmäinen pakaralihas, joka ei tehnyt työtään.

Siitä alkoi sitten fysioterapeutti-, osteopaatti-, hieroja- ja kiropraktikkokierre, jolle ei vieläkään näy loppua. Kun yksi asia on saatu hoidettua kuntoon, niin toinen paikka on ryhtynyt kiukuttelemaan. Aina pysytään oikean jalan tienoilla. Juoksemista tai muuta treenaamista se ei estänyt. Mitä nyt olen vältellyt pidempiä & kovempitehoisia lenkkejä.

Ensin siis jumpattiin pakarat kuntoon ja aktivoitiin se laiska keskimmäinen pakaralihas. Sen jälkeen siirryttiin vahvistamaan keskivartaloa ja nyt olen ollut liian saamaton menemään ammattilaisen juttusille saamaan lisäohjeita. Tilanne on periaatteessa ihan ok, mutta olen kovasti tietoinen oikeasta pakarasta melkein koko ajan. Se ei ole kipeä, eikä sitä vihlo, mutta se tuntuu. Vasen pakara on, oikea ON! Mitenkään muuten en tunnetta osaa kuvailla.

Paitsi lisäksi, että oikea pakara ON, niin tuntuu, että se on todella jumissa. Hierojan mielestä ei. Saman on todennut vuosien varrella useampi hieroja. Ei siellä ole sen enempää jumia kuin vasenmassakaan pakarassa. Mutta tuntuu, että oikea pitäisi pahoinpidellä auki. Mutta ei se avaaminen auta. Pakara jatkaa OLEMISTAAN.

Tämän lisäksi välillä juilii myös oikean puolen si-nivel, mutta se ottaa enemmän itseensä istumisesta kuin juoksemisesta. Eli älä istu, älä juokse. Kävele? Kyykkää? Makaa? Ketku? Hetku?

Tää oikean jalan oirelu alkaa vähitellen muistuttamaan tv-shop -mainosta: ”Eikä siinä vielä kaikki”. Loppu vuodesta myös nilkka päätti ryhtyä mukaan juoksukapinaan. Se ei tosin osaa päättää, että mitenkä reagoida. Toisen lenkin jälkeen ei meinaa portaita päästä alaspäin, kun kiristää ja sattuu. Seuraavan spekseiltään samanlaisen lenkin jälkeen nilkka vain vähän jomottelee. Ihme nivel.

Nyt siis rupeaa olemaan täysjalka kerättynä. On kipuja ja on jumppaa ja on oireettomia päiviä ja hyviä treenejä ja kettumaisia lenkkejä. Kuntoutusjumppa sisältää pakaratreeniä, keskivartalon vahvistusta ja nyt vielä nilkkajumppaa.

Kuitenkin kysytte, niin ei, lepääminen ei auta mitään. Olen pitänyt juoksutaukoa ja treenitaukoa ja on ollut aktiivista lepoa ja sitä sun tätä. Mutta lepo ei auta, eikä juokseminen juurikaan pahenna oireita. Muuhun treenaamiseen jalka reagoi halutulla tavalla eli vahvistuu. TODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ! Siis ei se vahvistuminen, vaan se ikuisuusoireilu.

Joten olen jatkanut samaan malliin, niissä kuuluisissa kivun sallimissa rajoissa! Seuraavaksi testissä on kalevalainen jäsenkorjaaja, että josko sieltä löytyisi ratkaisu ongelmaan nimeltä oikea jalka (ja vasen lapa, mutta ei mennä siihen nyt).

Että jos jollakin on vertaistukea tahi onnistumistarinoita tarjolla, niin antakaa tulla!

Kun vauhti katoaa

Yllätys se ei ole, että vauhti häviää, jos ei juokse reippaasti. Hitaasti juoksemalla oppii ehkä juoksemaan kauas, mutta kovin kovaa sinne ei pääse. Naah. Eikä matalilla sykkeillä!

Mää olen nyt oikein ansiokkaasti vältellyt reippaampia lenkkejä jo hyvän tovin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kaikki se vähäinenkin vauhti minkä olin saanu kerrytettyä, on hävinnyt taivaan tuuliin.

Tai pahinta on, että ei se jaloista ole mihinkään kadonnut. Se on kadonnut vaan kunnosta. Se, se vasta on kamalaa, se. Jalat veis, keuhkot ei kestä.

Tänään oli tarkoitus juosta reipas tasavauhtinen vitonen. Ihan vain testatakseni juoksukuntoa. Pah. Reipas se kyllä oli, mutta tasavauhtisuutta se ei ollut nähnytkään.

Ilmeisesti mussa on vaan kaks vauhtiasetusta: hitaasti ja reippaasti liian kovaa. Hidas on kyllä tahdistettu uuteen hitaaseen, mutta reipasta ei kyllä ole kalibroitu. Lähdin liikkeelle sitä vanhaa, yli vuoden takasta, reipasta. Siis aivan saatanan kovaa tämän hetkiseen kuntoon nähden. Se tuli kyllä ihan heti ensi metreillä selväksi. Mutta jostain syystä en vaan osannut höllätä vauhtia.

Parin kilsan jälkeen tuli noutaja. Tämäkään ei tullut yllätyksenä. Oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja tasata hengitys. Ja lähteä uudestaan etsimään sitä oikeata rennon kovaa vauhtia.

Tavallaan se löyty. Ehkä. Hetkeks. Ei se nyt kamalan hidasta ollut, olin vaan salaa toivonut, että se olis ees ihan vähän kovempaa. Lisäksi vauhtia oli vaikea pitää tasaisena eli riittävän rauhallisena. Siis oikean reippaana. Meinasin koko ajan keulia vauhdin kanssa.

Ompahan ainakin töitä tehtäväks ja kevään agenda selvillä: ensin pitää ottaa haltuun nykyiset vauhdit ja sitten rauhassa lähdettävä hilaamaan niitä ylöspäin. Tai alas. Miten sen nyt ottaa.