Metsä opettaa – Mustila Arboretum

Hiljaisuus on hyvä päättää solvaamalla itseään! Mentiin tovi sitten metsään ja ajoittain siellä tuli todella tyhmä olo. Joku on selkeästi torkkunut läpi bilsantuntien ja sen jälkeen unohtanut sen vähänkin mitä kuunteli. Onneksi on paikkoja, jossa voi paikkailla aukkoja sivistyksessään.

Piipahdettiin Mustila Arboretumiin eli puulajipuistoon. Kohde valikoitui täysin sattumanvaraisesti. Matkailtiin Kouvolasta kotiin ja Mr. Google vastasi paluumatkan vierailukohteisiin, että menkään metsään (se kyllä muotoili vastauksensa hieman toisin). Google tiesi myös kertoa, että Mustila on Suomen vanhin & laajin arboretum. Sen perusti vuonna 1902 valtioneuvos A. F. Tigerstedt kotikuntaansa Elimäelle.

Mutta sinne metsään. Ennakko-odotukset oli aika nolla. Mä tiesin, että arboretum on jonkin sortin puisto, jossa on puita. En mä kyllä Mustilaa puistoksi kutsuisi, kyllä se oli rehellinen metsä. Sillä poikkeuksella, että sinne oli ihan tarkoituksella istutettu ties minkälaisia puita.  Puita oli valtavasti ja paljon lajeja, jotka eivät normaalisti kasva Suomessa. Tigersted ja hänen poikansa tekivät valtavan työn, kun hankkivat siemeniä 1900-luvun alkupuolella toiselta puolelta maapalloa. Heidän työtään myös jatketaan edelleen.

Reittivaihtoehtoja oli kolme, lyhyin reilun kilometrin ja pisin muistaakseni nelisen kilometriä. Kassalla suositeltiin valitsemaan jompikumpi lyhyemmistä reiteistä ja me suunnattiin 2,5 kilometriä pitkälle polulle. Reitit on loistavasti opastettu, ei tarvinnut pelätä eksyvänsä. Reitin varrella on myös hyvin valaisevia opastauluja. Mulle ainakin tuli täytenä yllätyksenä, että on isä- ja äitipuita ja puiden sukulinja voidaan jäljittää, anteeksi mitä?!? Puiden sukututkimusta, no miksipä ei. Lisäksi puut on hyvin nimetty/merkitty ja nimikorteista löyty qr-koodeja, joiden takaa löytyy lisätietoa puista.

cof

Viimeistään reitin loppupuolella ylpeys koki kovan kolauksen. Ilmeisestikin koululaisryhmiä ajatellen lopun -kaikki reitit sekä alkavat että loppuvat kahvilaan- luontopolun varrelta löytyi erilaisia rasteja, missä piti tunnistaa puita & kasveja sekä vastata metsäaiheisiinkysymyksiin. Rasteja kierrellessä tuli hyvin selväksi muun muassa se, että jonkun on syytä opetella erottamaan toisistaan haapa ja tammi jo ihan rungon perusteella!

Puisto oli upea keskikesän helteillä, mutta nyt tekisi mieli lähteä katsomaan kuinka värikästä siellä on ruska-aikana!

/Iitu

Ahvenanmaa

#tb heinäkuu 2016

hdr

Kun on maanantaiaamu ja vieläpä Ruisrockin ja fudiksen em-finaalin jälkeinen maanantaiaamu, ei silmät välttämättä aukea helpolla. Mutta kun on hyvä syy, niin ne silmät saa kammettua raolleen ja itsensä suihkun kautta taksiin ja satamaan.

Oltiin melkeimpä hyvissä ajoin laivassa ja aamiaispöydästä ihmeteltiin kuinka Ruissalo muuntautui jälleen festarialueesta virkistysalueeksi. Huikea muutos muutamassa tunnissa. Tukholmaan on tullut jokusen kerran seilattua, mutta ensimmäistä kertaa hyppäsin laivasta Maarianhaminassa.

Maarianhaminan keskusta on kuin mikä tahansa pikkuruisen kaupungin keskusta. Ei niin kovin kaunis, mutta saman kadun varrelta löytyy käytännössä kaikki. Kun jaksaa kävellä muutaman korttelin kauemmas, niin näkymät muuttuvat idyllisemmiksi. Ja kun ottaa fillarin alle ja polkaisee vähän kauemmaksi keskustasta niin sitä kauneutta on sitten senkin edestä. Me vuokrattiin omat menopelimme satamasta Ro-Nosta. Palvelu oli loistavaa, ja kielimuurikin ylitettiin helposti. Ahvenanmaalla ei kannatta luottaa siihen, että palvelua saa suomeksi. Suomen ja ruotsin sekoituksella mentiin, vaikeammissa asioissa vaihdettiin englanniksi. Ruotsi kun on saarimaakunnan ainoa virallinen kieli, niin eipä paikalliset juuri suomea opi. Mutta takaisin pyöriin. Koska sniiduilu on aina hyvästä, niin meidän pyörät oli vaihteettomat mummofillarit. Ahteri ja alaselkä eivät olleet kovin onnellisia valinnasta, mutta onneks maasto on sen verran tasaista, että eteenpäin pääsi kevyesti.

Maarianhaminasta oli hyvä päiväretkeillä useampaankin suuntaan. Ekana päivänä suunnattiin etelään (?) Järsöön ja sieltä löyty ihana kukkamökkikahvila Stickstuga’n Hantverk & Cafe. Kannatti polkasta. Upeat maisemat ja maistuvaa juustokakkua. Mitäpä sitä ihminen fillariretkeltään muuta kaipaisi. Seuraavana päivänä lähdettiin sitten toiseen suuntaan. Tällä kertaa määränpäät oli tarkemmin selvillä. Koska Affenanmaalla oltiin, niin pitihän sitä päästä käymään Stallhagenissa. Terassilla kelpasi istuskella ja nautiskella panimon omista tuotteista. Hanoista taisi saada kaikkia tuotannossa olevia oluita. Ennen kuin kurvattiin oluelle, niin käytiin kahvilla ja pannarilla Uffe på bergetissä eli kiivettiin vuorelle ihastelemaan näköaloja. Uffesta löytyy myös näköalatorni, joka jostain syystä kammotti mua kovin paljon. Hirveellä sinnillä kiipesin ylös asti, luovuttaa meinasin vaan ehkä kymmenen kertaa matkan varrella. Tiedä sitten mikä niissä avoimissa portaissa oli niiiin kamalaa. Maisemat kyllä palkitsi, kannatti voittaa hirvitysportaat. Toisena päivänä päivämatkaksi taisi tulla reilut 50 kilometriä, mutta kun oli koko päivän liikenteessä, ja pysähteli riittävästi, niin matka ei tuntunut ollenkaan pitkältä, edes mummomankelilla.

frånuffepåberget

Yksi syy miksi halusimme Maarianhaminaan oli tietysti Smakbyn. Ruokaa, hyvää ruokaa, voiko olla parempaa syytä. Yleensä meidän metodi reissuilla kyllä on ollut luottaa onneemme. Välillä metodi on toiminut, toisinaan taas ei. Tällä kertaa pöytä oli kuitenkin varattu etukäteen. Innokkaina oltiin tovin etuajassa paikalla, mutta meidät ohjattiin heti pöytään. Alkudrinkit nenän alle ja listan kimppuun. Ja koska aikaa on jo melkein vuosi, niin ei enää kunnollista mielikuvaa siitä mitä söi tai joi. Paitsi, että oli hyvää. Palvelukin oli vallan ystävällistä, mitä nyt hieman välillä jouduttiin odottelemaan. Tarjoilijat olivat ihastuttavia, mutta ihan kaikki eivät kyllä yltäneet tarjoilijoiden kärkikastiin. Joskushan meidän kaikkien on oltava aloittelijoita. Mahat täysinä oli hyvä hypätä taksiin. Smakbyn ”huonona puolena” on sen sijainti. Maarianhaminasta matkaa tulee parikymmentä kilometriä. Busseja toki kulkee, mutta vuoroväli on harvahko (ainakin näin Helsingin bussiliikenteeseen tottuneelle), joten laiskoina tuhlattiin moneen kertaan ne fillareissa säästetyt rahat sitten suhaamalla pirssillä safkaamaan 😀 Logiikkaa kerrakseen!

Maarianhamina oli kiva, mutten kyllä keksi miksi sinne uudestaan lähtisin. Ahvenanmaalle kyllä, sillä joku kerta vielä haluan fillaroida Saariston Rengastien. Mikä kesä sinne asti päästään, on sitten asia erikseen.

/iitu

Dublin part 2

Buhahhaa, helvetin hyvin uskoin taas itseäni. Alla oleva lainauksissa oleva teksti on siis kirjoitettu reilu vuosi sitten. Kuvat ja muutama viimeinen kappale on siis lisätty tänään…

”Note to my self: jos aiot pitää ns. julkista matkapäiväkirjaa se on todella paljon helpompaa kun sen suorittaa suhteellisen nopeasti matkan jälkeen. Kun näin reipas puoli vuotta reissusta rupeat tuntojasi kirjaamaan ylös, niin et muista enää mitään. Ja jos tarkoituksesi tosiaan on se, että muistaisit myöhemminkin reissuista jotain yksityiskohtia, niin ota hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni ja kirjoita HETI. Kiitos.

Crazyirish
Hulluja nuo irlantilaiset tai sitten ne vaan rakastaa makkaraa?

Nyt kun on haukuttu kirjoittaja, niin voidaan lähteä itse asiaan eli takaisin Dubliniin (lokakuussa 2015). Junailtiin tosiaan itsemme takaisin Dubliniin ja edelleen maisemat olivat välillä huikaisevia ja välillä vähemmän hienoja. Dubliniin saavuttiin illan kähmässä ja lähdettiin etsimään hotelliamme, Radisson oli viikonlopun täynnä, niin tyydyttiin sitten halvempaan vaihtoehtoon ja varattiin se sitten rautatieaseman puolelta jokkea. Varmuuden vuoksi kuitenkin heitettiin ylimääränen lenkki matkalla hotellille, kartanlukutaito on näköjään välillä hieman huteraa, tosin myös kadut menee Dublinissa välillä todella mielenkiintoisesti, että välttämättä koko totuus ei ole se, että mä en vaan ymmärrä 🙂 Pikaisen kaunistautumisen jälkeen suunnattiin safkaamaan ja tutustamaan joen pohjoispuoleen. Matkalla päädyttiin mm. The Oval Bariin, jossa on jo aikoinaan hengaillut myös Pentti Saarikoski. Tällä kertaa tiskin takaa löytyi suomalaisen äidin Ruotsissa tekemä tytär, joka puhui auttavaa suomea. Luulis, että näin pieneen kansaan ei ihan joka paikassa törmää, mutta kummasti suomalaisia kokonaisia tai osittaisia näköjään löytyy joka puolelta.

Best fish&chips
Ehdottomasti kaupungin parhaat fish & chipsit

 

Jotta pysyttäis edes jotenkin asiassa (siis missä?), nii mennään aiheeseen pubit, niitä on paljo ja joka puolella. Ja ne on järjestään aivan järjettömän sokkeloisia. Kuten mainittua, niin astut sisään kuppilaan, ja kuvittelet sen olevan aivan sittiäisen kokoinen, mutta mitä suurimmalla todennäköisyydelle tulet yllättymään. On alakertaa, yläkertaa, yläkerran yläkertaa, ja sivuhuonetta ja ties mitä, erittäin hyvää mallia näyttää mm. Stags Head, yksi kaupungin vanhimmista mestoista tai Temple Barissa sijaitsevaa Temple Bar pub, jossa eksyin, tai siis tein suhteellisen suuren lenkin kiertäessäni vessasta takaisin siihen osaan baaria mistä läksin, välillä toki kävin ulkonakin tai siis sisäpihalla tai mikä lie olikaan, mutta tupakoida siellä sai (irkkujen tupakkalaki on samaa luokkaa kuin Suomessa; sisällä ei polteta) ja se oli osa baaria. Onnekseni löysin suhteellisen helposti takas tuoppini ääreen… Toinen baari joka jaksoi yllättää oli Murray´s Bar tai siis kompleksi, jossa oli kolme tai neljä baaria, asia ei koskaan selvinny meille. Murray´s sijaitsi oikein mukavasti liki hotellia, niin siellä tuli muutaman kerran piipahdettua, ja eksytiin sinne myös iltana, jona Suomi pelas jalkapalloa Kreikkaa vastaan. Harmillista toki samana päivänä pelattiin muitakin EM-karsinta matseja, mutta koitettiin onneamme ”lähikuppilassamme” ja tavallaan se tuotti tulosta. Löysin baarin periltä oven ja vilkaisin siitä (osaisin jo epäillä, että oven takaa saattaa löytyä lisää baaria), tällä kertaa siitä joutuikin sisäpihalle, joka oli myös baaria, ja jossa oli isot screenit. Harmillisesti screeniltä näytettiin Puolan matsia (puolalaisia tuli kaupungilla vastaan liki joka kulmassa…), mutta pihan toiselta puoleta löytyi uusi baari, josta löytyi myös telkkari, josta näkyi Huuhkajat. Ja sujuvasti siis liikuttiin baarista a sisäpihan kautta baariin b saman tuopposen kanssa. Matsin jälkeen päädyttiin vielä saman sisäpihan kautta kolmanteen baariin, The Fibbersiin. The Fibbers on rock baari / clubi / keikkapaikka. Tällä kertaa tarjolla oli jonkin sortin jenkkiemorokkia, jota jaksettiin kuunnella melkeen kaikki kaks biisiä (sit tuli niin paha mieli jo, ettei tämmönen positiivari sitä kestäny).  Kadulle suoriuduimme etuoven kautta vaan todetaksemme, että keikalle olisi ollut kympin liput. Kun käyttää takaovea, niin näköjään pääsee ilmatteeksi… Mutta pakko sanoa, että kompleksi oli suhteellisen hämmentävä!

O´Connells Street
O´Connells Street ja auringon lasku

Ja koska ollaan Irlannissa, niin musiikki ja olut kuuluu erottamattoman osana toisiinsa. Normaalista pubien livetarjonnasta en tosin tiedä, mutta olettaisin sen olevan silloinkin runsasta, mutta me satuttiin kaupunkiin Guinness Amplifyn aikaan eli vähän joka kulmassa oli livevetoja. Ei haitannu ollenkaan. Ei ollu iltaa ettei jossain kuunneltu jonkin sortin rillutusta, oli perinteistä irkkua ja vähemmän perinteistä vetoa ja kaikkea siltä väliltä. Yks rockabilly -keikka kuunneltiin kadulla seisten, kun oltiin sen verran urpoja ettei tajuttu siirtyä takaisin edellisen baarin terassille kuuntelemaan keikkaa istuen ja olutta nauttien, mutta ku me oltiin matkalla hotellille!”

GravityBar
Gravity Bar eli bisseä ja maisemia
Olutta
Muutama litra Guinnessiä tuloillaan

Nyt kun on jauhettu pubeista, niin mennään itse asiaan eli olueen. Yksi Dublin ”pakollisia” tehtävyyksiä on käydä Guinness Storehousessa. Guinness eroaa Jamesonista (siis tässä käsitellään turistirysien ei itse juomien eroja, daa) siinä, että Guinnesia pannaan edelleen samoilla mestoilla ja Guinnesin varastolla vaellellaan omaan tahtiin eikä oppaan johdolla. Kierros oli täälläkin kovin opettavainen. Oluen paneminen tuli tutuksi ja nähtävää ja hiplattavaa ja kuunneltavaa oli paljon. Aivan huippu oli  valkoinen huone, tasting experience,  johon pääsi aina muutama (siis muistaakseni about kymmenen) ihminen kerrallaan ja siellä oli olueen liittyviä erilaisia tuoksuja, ja lopuksi siemailtiin pikku lasillinen itse mustaa kultaa. Storehousen uumenissa pääsee myös olutmestarin oppiin valuttamaan oikeaoppisen Guinnessin, mutta me käytettiin lippuun sisältyvä ilmainen juoma yläkerran Gravity Barissa, josta näkymät oli hulppeat yli koko Dublinin. Jos ei halua käydä opiskelemassa sekä viskiä että olutta, niin suosittelen olutta. Guinness oli ainakin meille mieluisampi kokemus, toki ei Jamessonkaan huono ollut. Ja jos ostat liput etukäteen, niin kannattaa tsekata mimmosen lipun ostaa 😀 Me oltiin otettu halvempi lippu, jolla pääsi sisään ennen puolta kahtatoista. Unohdettiin tämä ja paineltiin iltapäivällä olutta ihmettelemään. Hetken lippuautomaatin kanssa taisteltuamme saatiin henkilökunta hätiin ja maksamalla sitten vähän välirahaa päästiin kuitenkin sisään, mutta eipä ollut halvemmasta lipusta mitään hyötyä. Ennakkoon toki kannattaa lippu ostaa niin ei tartte sitten jonotella paikan päällä. Mutta mieti ootko menossa aamupäivällä vai etkö!

Guinnessrekka
Siinä sitä menee, Dublinin mustaa kultaa
Guinness2
Kohteessa

Ja viimeinen vinkki, jos haluat käydä kahtelemassa Kellin kirjaa, niin mene hetki kun Trinity Collegen kirjasto tai siis vanha kirjasto aukeaa, vältyt jonottamiselta. Itse kirja, noh, se oli vanha kirja, ja siitä kertova näyttely, noh, oli kuivahko. Mutta itse kirjasto oli todella upea, mä oisin voinu muuttaa sinne. Mutta tosiaan satuttiin onnekkaasti paikalle juuri avaamisen aikaan, ja jonoa ei ollu, mutta kun puolisen tuntia myöhemmin lähdettiin pois, jono oli varmaan likemmäs sata metriä.

Trinity Library 2
Long Room
Trinity Library1
Ihan vaan muutama opus

Ja koska tästä tuli taas miljuunia kilometrejä pitkä sepustus, ni onnea mikäli pääsit tänne asti. Ja katsellaan saanko joskus aikaseksi vielä yhden Dublin postauksen, koska käytiin yhtenä päivänä hengailemassa hieman Dublinin ulkopuolella tai siis ainakin matkattiin junalla rannikkoa muutama pysäkki alaspäin…

 

/Iitu

Belfast

Hah, hieman taas vierähti aikaa, mutta vihdoin päästään Belfastiin (siis lokakuussa 2014). Ja ehkä mä yllätän ja päästään vaikka tässä kuussa jo takas Dubliniin 🙂

Kuvitettua kaupunkia
Kuvitettua Belfastia

Tiistain aamusta siis hypättiin junaan. Ja koska mikään ei mene kuin Strömsössä, niin en lähtö aamuna löytäny mistään, en mistään, meiän junalippujen varausnumeroa. Edinburghin junalippukatastrofista oppineena (kannattaa siis ostaa etukäteen, saattaa nääs olla aika kallista ostaa viime tingassa varsinkin, jos ei pysty joustamaan päivässä/ajassa) oltiin siis hyvissä ajoin ostettu liput, mutta tsadam varausnumeroa ei siis löydy mistään, ja jotta liput saa tulostettua asemalla, niin tarvitaan varausnumero. Kettu. No onneks hätä ei ollu tämän näkönen, onneksi, vaan seikkailtuani lipunmyyntikojun kautta infotiskille setä kaivoi koneensa uumenista meidän varausnumeron mun nimellä. Vähänks on siistiä, että on toimiva järjestelmä!!! Päästiin siis junaan, omille paikoillemme ja kohti Iso-Britaniaa. Jo junassa kävi maksuvälineenä niin eurot kuin sterlingit (kuten paikalliset puntaa kutsuvat), jotta pääsi heti sekoilemaan ”väärän” valuutan kanssa.

Hotelli oli kivenheiton päässä keskustasta että rautatieasemalta, joten kun saatiin laukut huoneeseen suunnaattin tutustumaan kaupunkiin. Edessä oli kuitenkin vain reilu vuorokausi kaupungissa, joten se päätettiin käyttää tehokkaaseen haahuiluun ympäriinsä. Tällä kertaa unohdettiin kaikki must see-jutut (ihan niinku yleensäkin siis) ja vaan suunnattiin minne nokka näyttää. Belfastin historia on vähintäänkin värikäs ja viimeistä sataa vuotta leimaa eniten irlantilaismielisten (käytännössä katolilaisia) ja brittimielisten (suurimmalti osin protestantteja) väliset kahnaukset. Mikäli Belfastin ja Pohjois-Irlannin verinen historia kiinnostaa niin eikun Wikipediaa lukemaan. Sen verran sanottkoon, että vaikka vähän eri tavalla uskovat keskenään kinasivatkin ei kyseessä ollut uskonsota vaan katolilaiset irlantilaiset halusivat Pohjois-Irlannin osaksi Irlantia kun taas protestanttiset brittimieliset halusivat pitää Ulsterin (eli siis sen Pohjois-Irlannin) osana Iso-Britaniaa. Taustalla on kaikkea mahdollista katolisten absoluuttisesta köyhyydestä aina protestanttisiin ”hallitsijoihin” (esim. poliisivoimat olivat pelkästään protestantteja kuten myös koko kaupungin hallinto oli miehitetty pelkästään britteillä). Homma kärjistyi 1968 ja vaikka pahin oli ohi jo 1975, niin lopullinen rauha (toki levottomuuksia vieläkin välillä esiintyy) saatiin niinkin myöhään kuin 1998.

Mutta palataan nykypäivään ja annetaan kuvien puhua puolestaan

Writer´s Quarterilla kirjoitetaan asiaa
Writer´s Quarterilla kirjoitetaan asiaa

Haahuillessamme eksyttiin myös Writer´s Quarterille, jossa maahan oli upotettihin laattoihin oli ikuistettu lainauksia Belfastilaisilta kirjailijoilta. Mm. C.S. Lewis eli mies Narnian tarinoiden takana on Belfastista kotoisin, vaikka taisi kyllä asua suurimman osan elämäänsä Engalnnissa. Me törmättiin tuossa aukiolla yhteen keski-ikäiseen belfastilaiseen mieheen, joka sanoi ettei ollut huomannut noita kirjotuksia maassa ennen kuin näki meidän niitä lukevan ja tyyppi kuitenkin kulki aukion halki liki päivittäin. Erittäin hyvä muistutus siitä, että omassa kotikaupungissakin on paljon nähtävää kunhan vaan jaksaa avata silmänsä (ja katsoa jalkoihinsa).

Myös kaupungintalolla muistetaan Titanicia
Myös kaupungintalolla muistetaan Titanicia

Ei jaksettu kävellä satamaan asti tsiikaamaan Titanicin (sen laivan, ei leffan) syntypaikkoja, mutta löydettiin kuitenkin muistomerkki kaupungintalon pihasta. Satamasta löytyis ihan museokin, Titanic Belfast, mutta ei viittitty uhrata aikaamme siihen, vaikka varmasti olisi viihdyttävä paikka ollutkin. Tosin ehkä vielä enemmän mua ois kiinnostanu W5 (whywhenwhatwherewho tjtn sinnepäin) eli lapsille suunnattu Heureka-tyyppinen tiedeelämyskokemusseikkailukeskus. Mutta ajanpuutteen takia jäi jonnekin hamaan tulevaisuuteen…

Paikallislehti
Paikallislehti
Lisää kuvitettua kaupunkia
Lisää kuvitettua kaupunkia

Pitkin kaupunkia löyty erinäköisiä seinämaalauksia paljon. Tekee muuten kaupunkista mun makuun ainakin mielenkiintosemman näköisen.

Albert Clock Tower eli Belfastin vastine Pisalle...
Albert Clock Tower eli Belfastin vastine Pisalle…
Crow Liquor Saloon eli yksi Belfastin vanhimpia ja kuuluisimpia kuppiloita
Crow Liquor Saloon eli yksi Belfastin vanhimpia ja kuuluisimpia kuppiloita

Ompas muuten suhteellisen epäselvä kuva. Huoh. Mutta oli kiinnostava baari Crown Liquor Salon, kalja nyt oli kaljaa, mutta baari on jostain vuodelta miekka ja kiva ja restauroitu alkuperästä kunnioittaen. Baari on täynnä loosseja eli bisset pääset juomaan omaan rauhaan ja kahteltavaa löytyy kun lasitiiltä tai mitä lie mosaiikkia löytyy kaikkialta. Kuppilaa vasta päätä sijaitsee Europe Hotel, jossa levottomuuksien (tunnettaan muuten englanniksi nimellä The Troubles) aikaa majaa piti lehtimiehet ja noin muutoin se on julkkisten suosiossa. Ompa hotellissa yöpynyt myös Bill Clinton, mutta parhaiten hotelli tunnetaan siitä, että se on (tai oli ainakin aikaa ennen Sarajevoa) Euroopan pommitetuin hotelli, se selvisi ainakin 28 pommituksesta levottomuuksien aikana.

Keskiviikko-aamuna nautitun huoneaamiaisen (yllätys meni nappiin!) jälkeen tsekattiin itsemme ulos hotellista ja paineltiin takaisin kaupungille. Suunniteltiin ensin Black Cap touria, mutta todettiin se tällä kertaa liian kalliiks. Sitte selviteltiin bussilinjoja ja lopulta päätettiin kävellä ”rauhan”muurille. Keskustasta taisi Falls Roadille kävellä kaikki reilut 15 minuuttia.

Pätkä muuria Falls Raodin puolella
Pätkä muuria Falls Roadin puolella

Levottomuuksista muistuttaa edelleen muuri (peace walls tai peace lines), joka rakennettin protestanttejen asuttaman Shankill Roadin ja katolisten Falls Roadin väliin 1969 levottomuuksien alkaessa. Levottomuuden alkoi juurikin täällä ja siksi muurit rakennettiin. Nykyään osa muureista on valjastettu rauhan asialle. Itseltä jäi muurien tutkaileminen hieman vähemällä

, koska paikalle päästyämme rupesi luonnollisesti satamaan, eikä mitään pientä kivaa tihkua. Koko päivä kyllä lähinnä menikin sadekuurojen säestämänä. Monta hyvää syytä sännätä pubiin sadetta piiloon 🙂

Rauhan asialla
Rauhan asialla
Muurien välissä
Muurien välissä

Muureja on tosiaan kaksi, mikä ny on pelkästään ihan järkevää, koska yhden muurin yli olisi suhteellisen helppo heitellä kaikkea ei niin kivaa, ja muurien välissä kulkee peace line. Toki portteja on rakennettu jonkun verran, osalla ihmisistä oli ihan oikeaakin asiaa muurin toiselle puolelle. Nykyään portteja ei tarvitse enää sulkea, mutta ovat siellä muistuttamassa menneestä.

Portit Falls Roadin ja Shankill Roadin välissä pysyvät nykyään auki
Portit Falls Roadin ja Shankill Roadin välissä pysyvät nykyään auki
Seinämaalaus Falls Raodilla
Seinämaalaus Falls Roadilla on myös…öö.. asialla
Ja olipa kerran kaunis ja aurinkoinen päivä...
Ja olipa kerran kaunis ja aurinkoinen päivä…

Paluu matkalla kaupunkiin oli tyhjien katujen lisäksi myös erityisen kauniita ja laitettuja puutarhoja kuten alla oleva tonttuarmeijan vartioima yksilö!

Löysimme myös tonttuarmeijan
Löysimme myös tonttuarmeijan

Käveltiin keskustan läpi ja päädyttiin sitten vanhan tullitalon liepeille. Harmillisesti tosiaan sato enemmän ja vähemmän vettä koko päivän ja Custom House Squareltakaan ei löydetty kuin yksi esiintyjä tullitalon portailta. Ilmeisestikin aukiolla on jos jonkinmoista häppeninkiä ja porukkaa pyörii aukiolla myös vapaamuotosemmin esiintymäässä virallisten tapahtumien ulkopuolelle. Nooh. Aina ei voi voittaa!

The Speaker (ei ois arvannu) tullitalon portailla
The Speaker (ei ois arvannu) tullitalon portailla

Pakko todeta näin välihuomautuksena, että näillä on kyllä näitä nerokkaasti nimettyjä patsaita. Kuten tuo The Speaker tai sitte alla oleva Big Fish 🙂

Ja käppäiltiin kaupungin läpi rantsuun eli ainaki viis minsaa tuolta Custom House Squarelta eteenpäin, josta löytyy niin kaloja ja kuin hylkeitäkin. Ja kaikki kuivata maalta!

Vähän isompi fisu rannalla
Vähän isompi fisu rannalla eli The Big Fish aka Salmon of knowledge
...titiditim...
…titiditim… jos tän nähdesä ei tee mieli laivalle, ni ei sitten koskaan 🙂

Me ei kuitenkaan lähdetty laivalle vaan napattiin hotellilta laukut ja käppäiltiin junalle. Junalle saavutiin hieman kosteina, koska hyvin palvellut sateenvarjoni teki viimeisen matkansa ja käänty joka toinen minuutti ympäri ja mun hermojen petettyä jatkuvaan kääntelyy se pääty roskikseen. Kärpäsenä katossa ois taas voinnu olla hieno seurata mun kiroilevaa etenemistä kohti rautatieasemaa 🙂

Kaiken kaikkiaan Belfast oli mitä mukavin kaupunki ja ois kiva päästä paikalle joskus paremmalla ajalla!

/IItu