Flunssa = huono vaimo

Mää olen nyt ollut enemmän ja vähemmän flunssassa vähän toista viikkoa ja ai että kun oon ollu pahalla päällä. Tosin mitä pidemmälle tauko venyy, niin sitä vähemmän se ärsyttää. Äkkiä sitä näköjään tottuu.

Toinen päivä taisi olla pahin. Että mää olinkin yks päivänsäde, oikea vaimojen aatelinen. Ihan vaan vähän sensuroituna esimerkkinä tästä ihanuudesta kerrottakoon, että kun miesparka tiedusteli, haluaisinko teetä, niin aurinkoinen vaimo vastasi, että mitä helvettiä siinä kyselet. Keitä sitä teetä 🙈

Pikkasen kiipeilyä, niin jo hymyilyttää

Jahka verenpaineet muutaman päivän päästä laski, niin mää rupesin pohtimaan mikä siinä liikkumattomuudessa oikein ärsyttää. Ei tässä nyt kuitenkaan rahasta treenata (paitsi rahaa kyllä joka kuukausi maksan, että saan hikoilla). Tällä hetkellä ei ole ees mitään suurta treenitavotetta tai lappujuoksua tulossa. Kuhan nyt jumppaillaan. Toki jonkin sortin kehittyminen olisi siitä huolimatta suotavaa.

Lopputulema oli, että treenaaminen ja etenkin juokseminen on mulle tapa jäsennellä ajatuksia ja purkaa levottomuutta. Saada surraava pää hetkeksi hiljaiseksi ja sätkyilevät hermot tainnutettua. Sohvalla makaaminen epämääräsessä flunssantapaisessa ei tainnuta tarpeeksi rauhottaakseen, mutta riittävästi, ettei uskalla lähteä treenaamaan.

Sen verran sitä on tässä iässä jo oppinut, että kun tauti iskee, niin silloin ei liikuta turhia. Kyllä sitä vielä pääsee lenkkipoluille ja boxille. Parempi ihminenkin ehtii olla myöhemmin.

Erään (pitkän ja kettumaisen) juoksun aikaisia ajatuksia

Ensin disclaimer. Salaa sisimmässäni mää nautin joka hetkestä suurimmasta osasta matkaa.

Sunnuntaina oli vuosittaisen juoksukunnon mittauksen vuoro. Kolmas Lasse Viren hölkkä, kolmas puolikas kirmaillen (HAH) pitkin Myrskylän mäkiä – ja niitähän riittää. Edelliset ovat olleet edes jollain tavalla siedettäviä kokemuksia, mutta tämä, Hell no.

 

Suunnitelma oli vanha tuttu, lähdetään fiilispohjalta ja katsotaan mihin se riittää. Fiilispohjalta eka kilsa meni totuttuun tapaan aivan liian kovaa, jossain kolmannen kilsan kohdalla sain vauhdin rauhoitettua. Sen jälkeen lähtikin kunnon Via Dolorosa. Kuuden kilsan kohdalla mää päätin lopettaa kellon vilkuilun ja juosta vaan. Ihan sama, alle kahden tunnin ei päästä kuitenkaan. Ja viime vuoden aikakin tuntui katoavan saavuttamattomiin. Hirveetä kuraa, eikä loppuajan ennustuksen seuraaminen auttanut asiaa ollenkaan.

 

Kymmeneen kilometriin asti mää kirosin itteni ja kaikki muutkin alimpaan helvettiin. Päässä jyskytti: ”Tää on täyttä kusta ja paskaa. Naulaan lenkkarit seinään. Rupean ryyppäämään.” Sitten mää muistin, että seuraavana päivänä pitää mennä töihin ja torstaina alkaa Crossfitin On ramp -kurssi. Että ei ees ehi ratketa deekikselle. Jumankauta, mikään ei onnistu!

Jossain kohtaa mää toivoin, että Toni ois Myrskylän keskustassa auton kanssa ja voisin vaan luovuttaa. Sitten mää toivoin, että se ei olis. Koska onhan tää nyt pakko juosta loppuun. Ja sitten vitutti, että pitääkö tässäkin olla vaihtoehtoja. Että saako olla väkivaltanen, jos kohtaa hyvää tahtovan ja kannustavan puolison reitillä?!? Ja saako olla pettynyt, jos se ei olekaan siellä?

Sitten päästiin kympistä eteenpäin, juoksu ei kulkenut yhtään paremmin. Mutta jalat tikutti eteenpäin, ja ahdistus vaan hävis. Sitten se oli vaan juosta. Hymyilin kannustajille. Onneksi Myrksylän keskusta on syyskuisena sunnuntaina aika hiljanen, koska saatoin lauleskella ääneen alamäkeen ”revitellessäni” JVG:tä ’…muttei mun pleksit ihan pienestä huurru’. Muuten en myönnä kuuntelevani suomirappia, mutta juostessa se toimii.

Viimeistään 18 kilsan kohdalla tuli todistettua, että vika on päässä, ei jaloissa. Juoksu oli edelleen yhtä kankeaa ja keuhkot huusi happea. Mutta vauhti kasvoi, minimaalisesti, mutta kasvoi, ja pää huusi: ”Hillihte ittes”. Olin ihan varma, että ”loppukiri” ei kanna maaliin asti. Mutta jalat ei kuunnellu, ne juoksi. Loppuun asti. Tai noh, vika kilsa alkaa oikein miellyttävällä pitkällä ylämäellä, jonka jälkeen kaarretaan pehmeällä purtsille ja loppukliimaksina pari sataa metriä ennen maalia on aivan järkyttävän jyrkkä vuori, tunturi, mäki, nyppylä!

Ja koska loppukiri on pakollinen, niin vikat kymmenet metrit puristin irti kaiken mikä töppöjaloistani sain. Se ei ollu paljon se. Maalissa olin ennen kaikkea helpottunut. Se oli ohi. Se juostiin alusta loppuun ja kaikesta paskasta fiiliksestä ja itsesäälistä huolimatta aika oli vaan minuutin huonompi kuin edellisenä vuonna ja viitisen minsaa parempi kuin keväällä Helsingissä. Toki keli oli tällä kertaa täydellinen juoksuun, kun se Helsingissä oli verrattavissa lähinnä helvettiin. Kuinka voi toukokuussa olla niin kuuma?! Ja kuinka voi olla parhautta, kun juostessa sataa vettä?

Että ei voi muuta sanoa, ku että tulipahan tehtyä. Mikähän helvetin masokismi sitä ihmistä vaivaa, kun haluaa maksaa tuommosesta itsekidutuksesta?!

Mihin väliin se liikunta pitikään mahduttaa?

Olipahan taas elokuu. Ei tule ikävä. Miten mää aina päädynkin tekemään aivan liikaa töitä ja nyökyttelemään kiltisti, joojoo mää teen. Täh? Oikeastaan se vituttaa kahdesta syystä, tai siis tarkemmin laskettuna yhdestä. Joka aiheuttaa kaikki muut syyt. Eli ajan puutteesta. Kun oot koko ajan töissä, niin et ehdi mitään muuta. Tai jaksa, koska jos ehdit tehdä muutakin kuin hoitaa duunit (+ duunimatkat joihin kuluu pari tuntia päivässä), niin sitten pitää tinkiä unista. Todella ärsyttävä noidankehä.

Toki elokuun duunisuma oli kertakaikkinen epäonnisten sattumien summa. Oli viikon saikkua, uusia duunikavereita ja muutenkin uusia duunikuvioita ja kaikkea pientä normaalista poikkeavaa sälää. Toki paljon aivan mahtavia juttuja, mutta silti pirusti aikaa vieviä.

cof
Olo heinäkuun jälkeen just niin freesi, ku tällä pelakuulla. Liian kirkasta ja kuivahtanutta!

Jumalauta mää olin perjantaina katki. Kun tiesi, että edessä on kaks päivää vapaata eikä ainuttakaan suunnitelmaa, niin koko kuukauden stressi purkautu lamautumisena. Nyt ollaan jo taas huomattavasti paremmalla fiiliksellä liikenteessä! Koteloituminen sohvan nurkkaan siis toimi.

Elokuun liikuntasaldo näyttää sitten todella surkealta, suorastaan kamalalta. Duunimatkafillarointi jäi kahteen kertaan ja juoksemaan mää pääsin kokonaiset kuus kertaa koko kuussa. Päälle muutama hassu jooga ja kaks kävelylenkkiä ja liikunnat oli siinä. 12 tuntia liikunta. Pitää toki muistaa, että mää makasin viis päivää paiseissani sohvalla ja vetelin antibiootteja 10 päivää, ja lääkäri kielsi ehdottomasti hikiliikunnan kuurin aikana. Ehkä paria viimistä päivää lukuunottamatta, ei olis kyllä tullu mielenkään lähteä riekkumaan juoksupoluille, sen verran heikko happi oli. Mutta ei sairastumista kyllä voi kaikesta syyttää.

parempaa syyskuuta
Syyskuu olkoon vähemmän epätoivoinen!

Mutta toivottavasti syyskuu on armollisempi. Niin duunien kuin liikunnan suhteen. Toki se tarkoittaa hieman eri asioita eli vähemmän duunia ja enemmän liikuntaa!

 

Paluu juoksemaan

Todella suureellinen otsikko 😀 Vaikka oma treenaaminen ei mitään suureellista olekaan, niin 13 yötä kahden lenkin välissä on paljon. Kurkkupaiseen perkele kaatoi petiin ja kaiken päälle lääkäri kielsi treenaamisen ennen kuin antibioottikuuri on syöty loppuun. Pari kertaa kävin käveleskelemässä ja muutaman kerran joogasin/venyttelin. Ensin ei kyllä tullut edes mieleen lähteä juoksemaan, sen verran klesana olin päivää, olon parannuttua odottelin kiltisti kuurin loppua, ennen kuin lähdin hikoilemaan. Kiltisti tarkoittaa, etten hikoillut. Kiltisti ei tarkoita, että olisin hiljaa ja kiukuttelematta odotellut lenkkilupaa.

Että olihan se nyt siistiä sitoa lenkkarien nauhat ja lähteä kiertämään Seurasaarta. Yleensä näiden taukojen jälkeen juokseminen on tahmeaa, reidet painaa tonnin ja happi ei kulje. Tänään kaikki raskaus oli poissa. Hämmentävää. Vauhdin hurma jäi toki kokematta, mutta onneksi sillä ei oo mitään väliä. Koska mä juoksin, eikä se tuntunut ollenkaan paskalta!

Lähdettiin Tonin kanssa kaksin juoksemaan. Reiluna vaimona mää kielsin keskustelun. Jos on kroppa kaivannut juoksemista, niin vielä enemmän tuuletusta kaipasi pää. Ei sillon kerkeä jutella, jos pitää siivota muutaman viikon pölyt pois päästä. Muutaman sanan voi silloin tällöin vaihtaa. Onni on puoliso, joka juoksee sun kanssa. Hiljaa! Ja onni on vaimo, joka on taas huomattavasti miellyttävämpi, kun pääsi juoksemaan!

/Iitu