Laiskat pakarat ja ylityöllistetyt etureidet

eli tarina siitä kuinka oikea jalka ei halua juosta.

Syvä huokaus. Kaikki alkoi etureisistä, jotka tekivät kaiken työn ja pakaroista, jotka laiskottelivat. Etenkin oikean jalan keskimmäinen pakaralihas huilasi silloin kun ois pitänyt aktivoitua. Miksi se muuten on keskimmäinen, kun se ei sijaitse likipitäenkään keskellä pakaraa? Ainakaan sitä paikkaa minkä mää keskipakaraksi hahmotan.

Mutta palataan alkuun, jonnekin vuoden 2016 tienoille. En oikeasti enää edes muista millon juoksusta rupesi tulemaan enemmän ja vähemmän jalkaoireilevaa. Muistan kovasti pohtineeni, että pitäis ja pitäis mennä salille vahvistamaan etureisiä. Ne kun tuppasivat olemaan aina lenkin jälkeen ihan loppu. Mutta ennen kuin ehdin etureisijumpan pariin, niin oikea polvi alkoi vihoitella. Juoksijan polvihan se siellä oireili ja syylliseksi paljastui keskimmäinen pakaralihas, joka ei tehnyt työtään.

Siitä alkoi sitten fysioterapeutti-, osteopaatti-, hieroja- ja kiropraktikkokierre, jolle ei vieläkään näy loppua. Kun yksi asia on saatu hoidettua kuntoon, niin toinen paikka on ryhtynyt kiukuttelemaan. Aina pysytään oikean jalan tienoilla. Juoksemista tai muuta treenaamista se ei estänyt. Mitä nyt olen vältellyt pidempiä & kovempitehoisia lenkkejä.

Ensin siis jumpattiin pakarat kuntoon ja aktivoitiin se laiska keskimmäinen pakaralihas. Sen jälkeen siirryttiin vahvistamaan keskivartaloa ja nyt olen ollut liian saamaton menemään ammattilaisen juttusille saamaan lisäohjeita. Tilanne on periaatteessa ihan ok, mutta olen kovasti tietoinen oikeasta pakarasta melkein koko ajan. Se ei ole kipeä, eikä sitä vihlo, mutta se tuntuu. Vasen pakara on, oikea ON! Mitenkään muuten en tunnetta osaa kuvailla.

Paitsi lisäksi, että oikea pakara ON, niin tuntuu, että se on todella jumissa. Hierojan mielestä ei. Saman on todennut vuosien varrella useampi hieroja. Ei siellä ole sen enempää jumia kuin vasenmassakaan pakarassa. Mutta tuntuu, että oikea pitäisi pahoinpidellä auki. Mutta ei se avaaminen auta. Pakara jatkaa OLEMISTAAN.

Tämän lisäksi välillä juilii myös oikean puolen si-nivel, mutta se ottaa enemmän itseensä istumisesta kuin juoksemisesta. Eli älä istu, älä juokse. Kävele? Kyykkää? Makaa? Ketku? Hetku?

Tää oikean jalan oirelu alkaa vähitellen muistuttamaan tv-shop -mainosta: ”Eikä siinä vielä kaikki”. Loppu vuodesta myös nilkka päätti ryhtyä mukaan juoksukapinaan. Se ei tosin osaa päättää, että mitenkä reagoida. Toisen lenkin jälkeen ei meinaa portaita päästä alaspäin, kun kiristää ja sattuu. Seuraavan spekseiltään samanlaisen lenkin jälkeen nilkka vain vähän jomottelee. Ihme nivel.

Nyt siis rupeaa olemaan täysjalka kerättynä. On kipuja ja on jumppaa ja on oireettomia päiviä ja hyviä treenejä ja kettumaisia lenkkejä. Kuntoutusjumppa sisältää pakaratreeniä, keskivartalon vahvistusta ja nyt vielä nilkkajumppaa.

Kuitenkin kysytte, niin ei, lepääminen ei auta mitään. Olen pitänyt juoksutaukoa ja treenitaukoa ja on ollut aktiivista lepoa ja sitä sun tätä. Mutta lepo ei auta, eikä juokseminen juurikaan pahenna oireita. Muuhun treenaamiseen jalka reagoi halutulla tavalla eli vahvistuu. TODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ! Siis ei se vahvistuminen, vaan se ikuisuusoireilu.

Joten olen jatkanut samaan malliin, niissä kuuluisissa kivun sallimissa rajoissa! Seuraavaksi testissä on kalevalainen jäsenkorjaaja, että josko sieltä löytyisi ratkaisu ongelmaan nimeltä oikea jalka (ja vasen lapa, mutta ei mennä siihen nyt).

Että jos jollakin on vertaistukea tahi onnistumistarinoita tarjolla, niin antakaa tulla!

Kun vauhti katoaa

Yllätys se ei ole, että vauhti häviää, jos ei juokse reippaasti. Hitaasti juoksemalla oppii ehkä juoksemaan kauas, mutta kovin kovaa sinne ei pääse. Naah. Eikä matalilla sykkeillä!

Mää olen nyt oikein ansiokkaasti vältellyt reippaampia lenkkejä jo hyvän tovin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kaikki se vähäinenkin vauhti minkä olin saanu kerrytettyä, on hävinnyt taivaan tuuliin.

Tai pahinta on, että ei se jaloista ole mihinkään kadonnut. Se on kadonnut vaan kunnosta. Se, se vasta on kamalaa, se. Jalat veis, keuhkot ei kestä.

Tänään oli tarkoitus juosta reipas tasavauhtinen vitonen. Ihan vain testatakseni juoksukuntoa. Pah. Reipas se kyllä oli, mutta tasavauhtisuutta se ei ollut nähnytkään.

Ilmeisesti mussa on vaan kaks vauhtiasetusta: hitaasti ja reippaasti liian kovaa. Hidas on kyllä tahdistettu uuteen hitaaseen, mutta reipasta ei kyllä ole kalibroitu. Lähdin liikkeelle sitä vanhaa, yli vuoden takasta, reipasta. Siis aivan saatanan kovaa tämän hetkiseen kuntoon nähden. Se tuli kyllä ihan heti ensi metreillä selväksi. Mutta jostain syystä en vaan osannut höllätä vauhtia.

Parin kilsan jälkeen tuli noutaja. Tämäkään ei tullut yllätyksenä. Oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja tasata hengitys. Ja lähteä uudestaan etsimään sitä oikeata rennon kovaa vauhtia.

Tavallaan se löyty. Ehkä. Hetkeks. Ei se nyt kamalan hidasta ollut, olin vaan salaa toivonut, että se olis ees ihan vähän kovempaa. Lisäksi vauhtia oli vaikea pitää tasaisena eli riittävän rauhallisena. Siis oikean reippaana. Meinasin koko ajan keulia vauhdin kanssa.

Ompahan ainakin töitä tehtäväks ja kevään agenda selvillä: ensin pitää ottaa haltuun nykyiset vauhdit ja sitten rauhassa lähdettävä hilaamaan niitä ylöspäin. Tai alas. Miten sen nyt ottaa.

Eriskummalliset pelot, jotka hidastavat menoa

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä omituisempia liikkumiseen liittyviä pelkotiloja mää onnistun kehittämään. Ei ne estä minkään lajin harrastamista, mutta kyllä ne nyt välillä vähän hidastaa. Ainakin kehitystä. Sekä aiheuttavat jopa itsessäni myötähäpeää.

Vai miltä kuulostaa muun muassa seuraavat kauhukuvat:

  • Tipahdan korkealta, jos ei ole kaiteita – Ilmeisesti reunojen puute hävittää tasapainon ja unohdan kuinka pysytään pystyssä?!? P.s. Ei ole pakko hypätä
  • Alamäkeen juostessa kaadun naamalleni – Todellako? Opettele kaatumaan. Tai pysymään pystyssä.
  • Rinnallevedossa murran solisluut. -Jep, mun painoilla aivan todella todennäköinen skenaario. Mustelmat ei tapa.
  • Olkapäät pullahtavat sijoiltaan tempauksessa – Kannattaisko vaan päästä siitä tangosta irti, jos se meinaa mennä yli?! + ne vauvapainot.
  • Fillari ei pysy pystyssä – Oikeasti. Fillarilla ajo ON epäluonnollista, ei kahella pyörällä voi pysyä pystyssä eli tää on ihan aiheellinen pelko!
  • Askelkyykätessä painojen kanssa kaadun selälleni – Tää meinas oikeasti käydä. Joten jälleen: PÄÄSTÄ SIITÄ TANGOSTA IRTI, äläkä lähe sen matkaan. Ja opettele pitämään tasapaino.
  • Akillesjänteen katkeaminen – Niillähän onkin tapa itsestään kesken kaiken vain katkeilla.
  • Taitan niskat käsilläseisontapunnerrustreeneissä – Niskan katkeamisiahan tapahtuu aivan yhtenään. Kuhmu päässä ei tapa.
  • Kuristan itseni hyppynarulla – Yllätän jopa itseni idiotismillani.
  • Tipun tangolta ja halvaannun tai kuolen (ilmeisesti häpeään) – Ei varmaan kannata irrottaa kaikkia raajoja (tai siis voi, mutta varmista, että jossain ruumiinosassa on pito) kerralla, jos roikkuu muutaman metrin korkeudessa. Toim.huom. Nää pelkotilat ei ollu syy lopettaa tankotanssia, vaan sopivien treeniaikojen puute.

Löytyykö siltä puolelta ruutua omituisia pelkotiloja?

Miksi liikun?

Jatkojalostetaan vielä vähän edellisen postauksen teemaa eli miksi pää hajoaa, jos ei liiku? Nykyään se on aika yksi yhteen kysymyksen: miksi liikun? kanssa. Näinhän ei aina ole ollut.

Aluperin liikunta tuli matkaan mukaan painonhallintasyistä. Elämäni pitkäikäisimmät rakkauteni, hyvä ruoka ja juoma, huusivat seurakseen kolmatta pyörää eli riittävää liikkumista. Joten vajaat kymmenkunta vuotta sitten ryhdyin opettelemaan juoksemista ja sitten vielä tankotanssia. Tankoilu jäi ja vaihtui lopulta toisenlaisiin tankoihin, kun reilu vuosi takaperin tutustuin crossfittiin. Juoksemisen opettelu jatkuu edelleen.

Vaikka painonhallinta on edelleen validi syy liikkua, niin nykyään muut syyt painavat enemmän. Kohupaljastus: Liikkumisesta tulee hyvä olo! Juuri mikään ei voita fiilistä, kun makaat treenin jälkeen sohvalla rennon raukeissa fiiliksissä, lihakset väsyneinä. Suriseva pääkin on hetken hiljaa eli treenisalille ja lenkkipolulle saan purettua ylijäämäenergian ennen kuin se tiivistyy turhautumiseksi ja kiukuksi.

Mielenterveyttä hakemassa heinäkuussa 2017

Juostessa ajatukset saavat tilaa ja kerkiää ajatella asiat (epä)järjestykseen, suunnitella tulevaisuutta sekä toki vähän haaveilla viinitilasta Toscanasta ja merenrantakartanosta Normandiassa ja muista hieman suurudenhulluista asioista. Just parasta!

Crossfitissä (ja aiemmin tankotanssissa) ei taas voi ajatella muuta kuin käsillä olevaa asiaa. On pakko keskittyä tekemiseen ja lopettaa turha ajatteleminen. Saa kirjaimellisesti tyhjennettyä pään kaikesta sälästä. Lotta kirjoitti äärimmäisen hyvin, mitä käy kun pää ei treenatessa hiljene!

Suurena bonuksena tulee vielä kasvanut kunto ja parempi jaksaminen arjessa ja mitä näitä nyt on. Eikä todellakaan tarvitse ihan niin paljon miettiä, että voiko syödä vielä toisen laskiaispullan vai ei!