Kun suosikista tuli inhokki

Olen ansiokkaasti viikko tolkulla tai oikeastaan kuukausi kaupalla vältellyt kovempia treenejä. Enemmän tietoisesti lenkkejä ja vahingossa myös crossfit-treenjä – miten se on mahdollista, en tiedä!

Vielä reipas vuosi sitten vk-treenit (siis vauhtikestävyysrallattelut) olivat parasta mitä tiesin. Rakastin sitä raastamisen tunnetta ja lihasten raukeutta tiukan treenin jälkeen. Edes perkeleen lonkkapakara ei estänyt juoksemasta vetoja. Vauhti ei kyllä tarttunut, mutta nautittavaa se silti oli.

Mutta sitten tuli nielurisaleikkaus, jonka seurauksena koululiikunta (niin siinä potilasohjeessa luki) oli kielletty kahdeksi viikoksi. Loppujen lopuksi treenitauko venyi miltei viiteen viikkoon. Paraneminen jälkivuotoineen ja raudanpuutosanemioineen ei ollut ihan suoraviivaista.

Treenien pariin kyllä palasin, mutta ensin ei pystynyt treenaamaan kovaa ja sitten se ei enää maistunut. Oli kivaa juosta rauhassa ja oli mukava kasvattaa maltilla voimaa. Mutta että reipasta sykkeen nostoa. Eih, ei missään tapauksessa.

Kuten arvata saattaa, niin vauhdit katosivat, joten sitten kiinnosti vielä vähemmän juosta kovaa. Kaiken lisäksi mulla tuntuu olevan vain ja ainoastaan kaksi vauhtia. Ja se kovempi on tällä hetkellä aivan liian kova.

Siinäpä se sitten oli, kierre. Mutta nyt se on katki. En traumatisoitunut parin viikon takaisesta paluusta kovien juoksulenkkien pariin. Enpä. Tekosyillä sain seuraavaa vk-lenkkiä siirrettyä tähän päivään.

Mutta mitä parhautta! Mitä ihanuutta! Siis mitä? Kyllä! 5 kierrosta: 5 minuuttia reippaahkoa ja 2 minuuttia melkeen kovaa. Nyt löyty oikea rytmi ja samalla vauhti asettu kohilleen. Aivan j-ä-r-j-e-t-t-ö-m-ä-n ihanaa! Nyt mää taas muistan miks mää rakastin juosta vähän liian kovaa! Pitäskö varmuuden vuoksi laittaa vielä yks!

Tähän maailmaan paloon treeni oli mitä parhainta mielenterveystyötä. Suurin osa huolista jäi polkujen varsille ja hartioilta varisi varmaan kymmenen kiloa painoa pois!

Ehkä se entinen suosikki, josta tuli inhokki, on taas suosikki!

Laiskat pakarat ja ylityöllistetyt etureidet

eli tarina siitä kuinka oikea jalka ei halua juosta.

Syvä huokaus. Kaikki alkoi etureisistä, jotka tekivät kaiken työn ja pakaroista, jotka laiskottelivat. Etenkin oikean jalan keskimmäinen pakaralihas huilasi silloin kun ois pitänyt aktivoitua. Miksi se muuten on keskimmäinen, kun se ei sijaitse likipitäenkään keskellä pakaraa? Ainakaan sitä paikkaa minkä mää keskipakaraksi hahmotan.

Mutta palataan alkuun, jonnekin vuoden 2016 tienoille. En oikeasti enää edes muista millon juoksusta rupesi tulemaan enemmän ja vähemmän jalkaoireilevaa. Muistan kovasti pohtineeni, että pitäis ja pitäis mennä salille vahvistamaan etureisiä. Ne kun tuppasivat olemaan aina lenkin jälkeen ihan loppu. Mutta ennen kuin ehdin etureisijumpan pariin, niin oikea polvi alkoi vihoitella. Juoksijan polvihan se siellä oireili ja syylliseksi paljastui keskimmäinen pakaralihas, joka ei tehnyt työtään.

Siitä alkoi sitten fysioterapeutti-, osteopaatti-, hieroja- ja kiropraktikkokierre, jolle ei vieläkään näy loppua. Kun yksi asia on saatu hoidettua kuntoon, niin toinen paikka on ryhtynyt kiukuttelemaan. Aina pysytään oikean jalan tienoilla. Juoksemista tai muuta treenaamista se ei estänyt. Mitä nyt olen vältellyt pidempiä & kovempitehoisia lenkkejä.

Ensin siis jumpattiin pakarat kuntoon ja aktivoitiin se laiska keskimmäinen pakaralihas. Sen jälkeen siirryttiin vahvistamaan keskivartaloa ja nyt olen ollut liian saamaton menemään ammattilaisen juttusille saamaan lisäohjeita. Tilanne on periaatteessa ihan ok, mutta olen kovasti tietoinen oikeasta pakarasta melkein koko ajan. Se ei ole kipeä, eikä sitä vihlo, mutta se tuntuu. Vasen pakara on, oikea ON! Mitenkään muuten en tunnetta osaa kuvailla.

Paitsi lisäksi, että oikea pakara ON, niin tuntuu, että se on todella jumissa. Hierojan mielestä ei. Saman on todennut vuosien varrella useampi hieroja. Ei siellä ole sen enempää jumia kuin vasenmassakaan pakarassa. Mutta tuntuu, että oikea pitäisi pahoinpidellä auki. Mutta ei se avaaminen auta. Pakara jatkaa OLEMISTAAN.

Tämän lisäksi välillä juilii myös oikean puolen si-nivel, mutta se ottaa enemmän itseensä istumisesta kuin juoksemisesta. Eli älä istu, älä juokse. Kävele? Kyykkää? Makaa? Ketku? Hetku?

Tää oikean jalan oirelu alkaa vähitellen muistuttamaan tv-shop -mainosta: ”Eikä siinä vielä kaikki”. Loppu vuodesta myös nilkka päätti ryhtyä mukaan juoksukapinaan. Se ei tosin osaa päättää, että mitenkä reagoida. Toisen lenkin jälkeen ei meinaa portaita päästä alaspäin, kun kiristää ja sattuu. Seuraavan spekseiltään samanlaisen lenkin jälkeen nilkka vain vähän jomottelee. Ihme nivel.

Nyt siis rupeaa olemaan täysjalka kerättynä. On kipuja ja on jumppaa ja on oireettomia päiviä ja hyviä treenejä ja kettumaisia lenkkejä. Kuntoutusjumppa sisältää pakaratreeniä, keskivartalon vahvistusta ja nyt vielä nilkkajumppaa.

Kuitenkin kysytte, niin ei, lepääminen ei auta mitään. Olen pitänyt juoksutaukoa ja treenitaukoa ja on ollut aktiivista lepoa ja sitä sun tätä. Mutta lepo ei auta, eikä juokseminen juurikaan pahenna oireita. Muuhun treenaamiseen jalka reagoi halutulla tavalla eli vahvistuu. TODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ! Siis ei se vahvistuminen, vaan se ikuisuusoireilu.

Joten olen jatkanut samaan malliin, niissä kuuluisissa kivun sallimissa rajoissa! Seuraavaksi testissä on kalevalainen jäsenkorjaaja, että josko sieltä löytyisi ratkaisu ongelmaan nimeltä oikea jalka (ja vasen lapa, mutta ei mennä siihen nyt).

Että jos jollakin on vertaistukea tahi onnistumistarinoita tarjolla, niin antakaa tulla!

Kun vauhti katoaa

Yllätys se ei ole, että vauhti häviää, jos ei juokse reippaasti. Hitaasti juoksemalla oppii ehkä juoksemaan kauas, mutta kovin kovaa sinne ei pääse. Naah. Eikä matalilla sykkeillä!

Mää olen nyt oikein ansiokkaasti vältellyt reippaampia lenkkejä jo hyvän tovin. Ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kaikki se vähäinenkin vauhti minkä olin saanu kerrytettyä, on hävinnyt taivaan tuuliin.

Tai pahinta on, että ei se jaloista ole mihinkään kadonnut. Se on kadonnut vaan kunnosta. Se, se vasta on kamalaa, se. Jalat veis, keuhkot ei kestä.

Tänään oli tarkoitus juosta reipas tasavauhtinen vitonen. Ihan vain testatakseni juoksukuntoa. Pah. Reipas se kyllä oli, mutta tasavauhtisuutta se ei ollut nähnytkään.

Ilmeisesti mussa on vaan kaks vauhtiasetusta: hitaasti ja reippaasti liian kovaa. Hidas on kyllä tahdistettu uuteen hitaaseen, mutta reipasta ei kyllä ole kalibroitu. Lähdin liikkeelle sitä vanhaa, yli vuoden takasta, reipasta. Siis aivan saatanan kovaa tämän hetkiseen kuntoon nähden. Se tuli kyllä ihan heti ensi metreillä selväksi. Mutta jostain syystä en vaan osannut höllätä vauhtia.

Parin kilsan jälkeen tuli noutaja. Tämäkään ei tullut yllätyksenä. Oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja tasata hengitys. Ja lähteä uudestaan etsimään sitä oikeata rennon kovaa vauhtia.

Tavallaan se löyty. Ehkä. Hetkeks. Ei se nyt kamalan hidasta ollut, olin vaan salaa toivonut, että se olis ees ihan vähän kovempaa. Lisäksi vauhtia oli vaikea pitää tasaisena eli riittävän rauhallisena. Siis oikean reippaana. Meinasin koko ajan keulia vauhdin kanssa.

Ompahan ainakin töitä tehtäväks ja kevään agenda selvillä: ensin pitää ottaa haltuun nykyiset vauhdit ja sitten rauhassa lähdettävä hilaamaan niitä ylöspäin. Tai alas. Miten sen nyt ottaa.

Eriskummalliset pelot, jotka hidastavat menoa

Mitä vanhemmaksi tulen, niin sitä omituisempia liikkumiseen liittyviä pelkotiloja mää onnistun kehittämään. Ei ne estä minkään lajin harrastamista, mutta kyllä ne nyt välillä vähän hidastaa. Ainakin kehitystä. Sekä aiheuttavat jopa itsessäni myötähäpeää.

Vai miltä kuulostaa muun muassa seuraavat kauhukuvat:

  • Tipahdan korkealta, jos ei ole kaiteita – Ilmeisesti reunojen puute hävittää tasapainon ja unohdan kuinka pysytään pystyssä?!? P.s. Ei ole pakko hypätä
  • Alamäkeen juostessa kaadun naamalleni – Todellako? Opettele kaatumaan. Tai pysymään pystyssä.
  • Rinnallevedossa murran solisluut. -Jep, mun painoilla aivan todella todennäköinen skenaario. Mustelmat ei tapa.
  • Olkapäät pullahtavat sijoiltaan tempauksessa – Kannattaisko vaan päästä siitä tangosta irti, jos se meinaa mennä yli?! + ne vauvapainot.
  • Fillari ei pysy pystyssä – Oikeasti. Fillarilla ajo ON epäluonnollista, ei kahella pyörällä voi pysyä pystyssä eli tää on ihan aiheellinen pelko!
  • Askelkyykätessä painojen kanssa kaadun selälleni – Tää meinas oikeasti käydä. Joten jälleen: PÄÄSTÄ SIITÄ TANGOSTA IRTI, äläkä lähe sen matkaan. Ja opettele pitämään tasapaino.
  • Akillesjänteen katkeaminen – Niillähän onkin tapa itsestään kesken kaiken vain katkeilla.
  • Taitan niskat käsilläseisontapunnerrustreeneissä – Niskan katkeamisiahan tapahtuu aivan yhtenään. Kuhmu päässä ei tapa.
  • Kuristan itseni hyppynarulla – Yllätän jopa itseni idiotismillani.
  • Tipun tangolta ja halvaannun tai kuolen (ilmeisesti häpeään) – Ei varmaan kannata irrottaa kaikkia raajoja (tai siis voi, mutta varmista, että jossain ruumiinosassa on pito) kerralla, jos roikkuu muutaman metrin korkeudessa. Toim.huom. Nää pelkotilat ei ollu syy lopettaa tankotanssia, vaan sopivien treeniaikojen puute.

Löytyykö siltä puolelta ruutua omituisia pelkotiloja?

Miksi liikun?

Jatkojalostetaan vielä vähän edellisen postauksen teemaa eli miksi pää hajoaa, jos ei liiku? Nykyään se on aika yksi yhteen kysymyksen: miksi liikun? kanssa. Näinhän ei aina ole ollut.

Aluperin liikunta tuli matkaan mukaan painonhallintasyistä. Elämäni pitkäikäisimmät rakkauteni, hyvä ruoka ja juoma, huusivat seurakseen kolmatta pyörää eli riittävää liikkumista. Joten vajaat kymmenkunta vuotta sitten ryhdyin opettelemaan juoksemista ja sitten vielä tankotanssia. Tankoilu jäi ja vaihtui lopulta toisenlaisiin tankoihin, kun reilu vuosi takaperin tutustuin crossfittiin. Juoksemisen opettelu jatkuu edelleen.

Vaikka painonhallinta on edelleen validi syy liikkua, niin nykyään muut syyt painavat enemmän. Kohupaljastus: Liikkumisesta tulee hyvä olo! Juuri mikään ei voita fiilistä, kun makaat treenin jälkeen sohvalla rennon raukeissa fiiliksissä, lihakset väsyneinä. Suriseva pääkin on hetken hiljaa eli treenisalille ja lenkkipolulle saan purettua ylijäämäenergian ennen kuin se tiivistyy turhautumiseksi ja kiukuksi.

Mielenterveyttä hakemassa heinäkuussa 2017

Juostessa ajatukset saavat tilaa ja kerkiää ajatella asiat (epä)järjestykseen, suunnitella tulevaisuutta sekä toki vähän haaveilla viinitilasta Toscanasta ja merenrantakartanosta Normandiassa ja muista hieman suurudenhulluista asioista. Just parasta!

Crossfitissä (ja aiemmin tankotanssissa) ei taas voi ajatella muuta kuin käsillä olevaa asiaa. On pakko keskittyä tekemiseen ja lopettaa turha ajatteleminen. Saa kirjaimellisesti tyhjennettyä pään kaikesta sälästä. Lotta kirjoitti äärimmäisen hyvin, mitä käy kun pää ei treenatessa hiljene!

Suurena bonuksena tulee vielä kasvanut kunto ja parempi jaksaminen arjessa ja mitä näitä nyt on. Eikä todellakaan tarvitse ihan niin paljon miettiä, että voiko syödä vielä toisen laskiaispullan vai ei!

Flunssa = huono vaimo

Mää olen nyt ollut enemmän ja vähemmän flunssassa vähän toista viikkoa ja ai että kun oon ollu pahalla päällä. Tosin mitä pidemmälle tauko venyy, niin sitä vähemmän se ärsyttää. Äkkiä sitä näköjään tottuu.

Toinen päivä taisi olla pahin. Että mää olinkin yks päivänsäde, oikea vaimojen aatelinen. Ihan vaan vähän sensuroituna esimerkkinä tästä ihanuudesta kerrottakoon, että kun miesparka tiedusteli, haluaisinko teetä, niin aurinkoinen vaimo vastasi, että mitä helvettiä siinä kyselet. Keitä sitä teetä 🙈

Pikkasen kiipeilyä, niin jo hymyilyttää

Jahka verenpaineet muutaman päivän päästä laski, niin mää rupesin pohtimaan mikä siinä liikkumattomuudessa oikein ärsyttää. Ei tässä nyt kuitenkaan rahasta treenata (paitsi rahaa kyllä joka kuukausi maksan, että saan hikoilla). Tällä hetkellä ei ole ees mitään suurta treenitavotetta tai lappujuoksua tulossa. Kuhan nyt jumppaillaan. Toki jonkin sortin kehittyminen olisi siitä huolimatta suotavaa.

Lopputulema oli, että treenaaminen ja etenkin juokseminen on mulle tapa jäsennellä ajatuksia ja purkaa levottomuutta. Saada surraava pää hetkeksi hiljaiseksi ja sätkyilevät hermot tainnutettua. Sohvalla makaaminen epämääräsessä flunssantapaisessa ei tainnuta tarpeeksi rauhottaakseen, mutta riittävästi, ettei uskalla lähteä treenaamaan.

Sen verran sitä on tässä iässä jo oppinut, että kun tauti iskee, niin silloin ei liikuta turhia. Kyllä sitä vielä pääsee lenkkipoluille ja boxille. Parempi ihminenkin ehtii olla myöhemmin.

Erään (pitkän ja kettumaisen) juoksun aikaisia ajatuksia

Ensin disclaimer. Salaa sisimmässäni mää nautin joka hetkestä suurimmasta osasta matkaa.

Sunnuntaina oli vuosittaisen juoksukunnon mittauksen vuoro. Kolmas Lasse Viren hölkkä, kolmas puolikas kirmaillen (HAH) pitkin Myrskylän mäkiä – ja niitähän riittää. Edelliset ovat olleet edes jollain tavalla siedettäviä kokemuksia, mutta tämä, Hell no.

 

Suunnitelma oli vanha tuttu, lähdetään fiilispohjalta ja katsotaan mihin se riittää. Fiilispohjalta eka kilsa meni totuttuun tapaan aivan liian kovaa, jossain kolmannen kilsan kohdalla sain vauhdin rauhoitettua. Sen jälkeen lähtikin kunnon Via Dolorosa. Kuuden kilsan kohdalla mää päätin lopettaa kellon vilkuilun ja juosta vaan. Ihan sama, alle kahden tunnin ei päästä kuitenkaan. Ja viime vuoden aikakin tuntui katoavan saavuttamattomiin. Hirveetä kuraa, eikä loppuajan ennustuksen seuraaminen auttanut asiaa ollenkaan.

 

Kymmeneen kilometriin asti mää kirosin itteni ja kaikki muutkin alimpaan helvettiin. Päässä jyskytti: ”Tää on täyttä kusta ja paskaa. Naulaan lenkkarit seinään. Rupean ryyppäämään.” Sitten mää muistin, että seuraavana päivänä pitää mennä töihin ja torstaina alkaa Crossfitin On ramp -kurssi. Että ei ees ehi ratketa deekikselle. Jumankauta, mikään ei onnistu!

Jossain kohtaa mää toivoin, että Toni ois Myrskylän keskustassa auton kanssa ja voisin vaan luovuttaa. Sitten mää toivoin, että se ei olis. Koska onhan tää nyt pakko juosta loppuun. Ja sitten vitutti, että pitääkö tässäkin olla vaihtoehtoja. Että saako olla väkivaltanen, jos kohtaa hyvää tahtovan ja kannustavan puolison reitillä?!? Ja saako olla pettynyt, jos se ei olekaan siellä?

Sitten päästiin kympistä eteenpäin, juoksu ei kulkenut yhtään paremmin. Mutta jalat tikutti eteenpäin, ja ahdistus vaan hävis. Sitten se oli vaan juosta. Hymyilin kannustajille. Onneksi Myrksylän keskusta on syyskuisena sunnuntaina aika hiljanen, koska saatoin lauleskella ääneen alamäkeen ”revitellessäni” JVG:tä ’…muttei mun pleksit ihan pienestä huurru’. Muuten en myönnä kuuntelevani suomirappia, mutta juostessa se toimii.

Viimeistään 18 kilsan kohdalla tuli todistettua, että vika on päässä, ei jaloissa. Juoksu oli edelleen yhtä kankeaa ja keuhkot huusi happea. Mutta vauhti kasvoi, minimaalisesti, mutta kasvoi, ja pää huusi: ”Hillihte ittes”. Olin ihan varma, että ”loppukiri” ei kanna maaliin asti. Mutta jalat ei kuunnellu, ne juoksi. Loppuun asti. Tai noh, vika kilsa alkaa oikein miellyttävällä pitkällä ylämäellä, jonka jälkeen kaarretaan pehmeällä purtsille ja loppukliimaksina pari sataa metriä ennen maalia on aivan järkyttävän jyrkkä vuori, tunturi, mäki, nyppylä!

Ja koska loppukiri on pakollinen, niin vikat kymmenet metrit puristin irti kaiken mikä töppöjaloistani sain. Se ei ollu paljon se. Maalissa olin ennen kaikkea helpottunut. Se oli ohi. Se juostiin alusta loppuun ja kaikesta paskasta fiiliksestä ja itsesäälistä huolimatta aika oli vaan minuutin huonompi kuin edellisenä vuonna ja viitisen minsaa parempi kuin keväällä Helsingissä. Toki keli oli tällä kertaa täydellinen juoksuun, kun se Helsingissä oli verrattavissa lähinnä helvettiin. Kuinka voi toukokuussa olla niin kuuma?! Ja kuinka voi olla parhautta, kun juostessa sataa vettä?

Että ei voi muuta sanoa, ku että tulipahan tehtyä. Mikähän helvetin masokismi sitä ihmistä vaivaa, kun haluaa maksaa tuommosesta itsekidutuksesta?!