Erään (pitkän ja kettumaisen) juoksun aikaisia ajatuksia

Ensin disclaimer. Salaa sisimmässäni mää nautin joka hetkestä suurimmasta osasta matkaa.

Sunnuntaina oli vuosittaisen juoksukunnon mittauksen vuoro. Kolmas Lasse Viren hölkkä, kolmas puolikas kirmaillen (HAH) pitkin Myrskylän mäkiä – ja niitähän riittää. Edelliset ovat olleet edes jollain tavalla siedettäviä kokemuksia, mutta tämä, Hell no.

 

Suunnitelma oli vanha tuttu, lähdetään fiilispohjalta ja katsotaan mihin se riittää. Fiilispohjalta eka kilsa meni totuttuun tapaan aivan liian kovaa, jossain kolmannen kilsan kohdalla sain vauhdin rauhoitettua. Sen jälkeen lähtikin kunnon Via Dolorosa. Kuuden kilsan kohdalla mää päätin lopettaa kellon vilkuilun ja juosta vaan. Ihan sama, alle kahden tunnin ei päästä kuitenkaan. Ja viime vuoden aikakin tuntui katoavan saavuttamattomiin. Hirveetä kuraa, eikä loppuajan ennustuksen seuraaminen auttanut asiaa ollenkaan.

 

Kymmeneen kilometriin asti mää kirosin itteni ja kaikki muutkin alimpaan helvettiin. Päässä jyskytti: ”Tää on täyttä kusta ja paskaa. Naulaan lenkkarit seinään. Rupean ryyppäämään.” Sitten mää muistin, että seuraavana päivänä pitää mennä töihin ja torstaina alkaa Crossfitin On ramp -kurssi. Että ei ees ehi ratketa deekikselle. Jumankauta, mikään ei onnistu!

Jossain kohtaa mää toivoin, että Toni ois Myrskylän keskustassa auton kanssa ja voisin vaan luovuttaa. Sitten mää toivoin, että se ei olis. Koska onhan tää nyt pakko juosta loppuun. Ja sitten vitutti, että pitääkö tässäkin olla vaihtoehtoja. Että saako olla väkivaltanen, jos kohtaa hyvää tahtovan ja kannustavan puolison reitillä?!? Ja saako olla pettynyt, jos se ei olekaan siellä?

Sitten päästiin kympistä eteenpäin, juoksu ei kulkenut yhtään paremmin. Mutta jalat tikutti eteenpäin, ja ahdistus vaan hävis. Sitten se oli vaan juosta. Hymyilin kannustajille. Onneksi Myrksylän keskusta on syyskuisena sunnuntaina aika hiljanen, koska saatoin lauleskella ääneen alamäkeen ”revitellessäni” JVG:tä ’…muttei mun pleksit ihan pienestä huurru’. Muuten en myönnä kuuntelevani suomirappia, mutta juostessa se toimii.

Viimeistään 18 kilsan kohdalla tuli todistettua, että vika on päässä, ei jaloissa. Juoksu oli edelleen yhtä kankeaa ja keuhkot huusi happea. Mutta vauhti kasvoi, minimaalisesti, mutta kasvoi, ja pää huusi: ”Hillihte ittes”. Olin ihan varma, että ”loppukiri” ei kanna maaliin asti. Mutta jalat ei kuunnellu, ne juoksi. Loppuun asti. Tai noh, vika kilsa alkaa oikein miellyttävällä pitkällä ylämäellä, jonka jälkeen kaarretaan pehmeällä purtsille ja loppukliimaksina pari sataa metriä ennen maalia on aivan järkyttävän jyrkkä vuori, tunturi, mäki, nyppylä!

Ja koska loppukiri on pakollinen, niin vikat kymmenet metrit puristin irti kaiken mikä töppöjaloistani sain. Se ei ollu paljon se. Maalissa olin ennen kaikkea helpottunut. Se oli ohi. Se juostiin alusta loppuun ja kaikesta paskasta fiiliksestä ja itsesäälistä huolimatta aika oli vaan minuutin huonompi kuin edellisenä vuonna ja viitisen minsaa parempi kuin keväällä Helsingissä. Toki keli oli tällä kertaa täydellinen juoksuun, kun se Helsingissä oli verrattavissa lähinnä helvettiin. Kuinka voi toukokuussa olla niin kuuma?! Ja kuinka voi olla parhautta, kun juostessa sataa vettä?

Että ei voi muuta sanoa, ku että tulipahan tehtyä. Mikähän helvetin masokismi sitä ihmistä vaivaa, kun haluaa maksaa tuommosesta itsekidutuksesta?!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s