Punanaaman päiväkirja

punanaamaPunanaama eli minä. Kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joista tulee treenin jälkeen punaisia. Ai että mä olen kadehtinut niitä, jotka näyttää treeninkin jälkeen hehkeiltä ja seesteisiltä. Hikisiltä toki, mutta luonnollisen värisiltä. On todella ärsyttävää näyttää lenkin jälkeen värivirheelliseltä pandalta. Muutoin punainen, siis todellakin sävyä paloauto, mutta silmän ja suun ympärillä kivat valkoiset rinkulat. Ja kun treeni on ohi, niin sitten se ilo vasta alkaakin. Valkoisia laikkuja ilmestyy tasaisen epätasaisesti joka puolelle kasvoja. On se sitten niin kaunista. Aasiassa väki oli soittamassa ambulanssia, kun näki mut lenkin jälkeen. Kambodzassa yhden hostellin täti ei millään meinannut uskoa, että mulla on kaikki ihan hyvin, vaikka näytänkin kaltatulta tomaatilta.

Onneksi urheilu ei ole kiinni hyvältä näyttämisestä, vaan siitä, että tuntuu hyvältä. Ja tämä ei toki tarkoita sitä, että treenin aikana pitäisi tuntua hyvältä. Vaikka toki tykkään itse treenata juur siellä missä on kiva olla. Varsinkin kun kukaan ei ole kannustamassa eteenpäin. Vasta tänä keväänä olen löytänyt jostain sisäisen itsenikurittajan, ja olen kiltisti juossut kaikki kalenteriin kirjatut treenit, ne kovemmatkin. Jostain syystä en ole vielä löytänyt itsestäni kuin kolme vaihdetta: helevetin hitaasti (tää on se paras), just sitä vauhtia että sykkeet pysyy kurissa (okei tääkin on ihan kivaa), just niin kovaa ku kintuista lähtee (jotenkin tää ei oo se vauhti, jolla pitäs juosta ne rennon kovaa intervallit). Eli kovat on sitte ollu kovia, eikä mitään rentoa vauhtileikittelyä. Mutta onneks mullakin on mahdollisuudet kehittyä myös vauhdin säätelyssä. Toivottavasti. Uudet vaihteet ovat etsinnässä.

Niin se hyvältä tuntuminen. Se miks treenataanurheillaan, juoksennellaan ja jumpataan. Viimeistään se tulee jälkeen päin. Ei enää vituta niin paljon, asiat on loksahtanu kohdilleen, kroppa on väsyny ja olo levollinen. Jaksaa kävellä aamullaki Pengerkadun ylös, ilman että reidet huutaa hoosiannaa. Enää en osais kuvitella arkea ilman liikkumista, vaikkei siitä nyt niin kauan ole, kun Pengerkatu oli aamun pahin vastustaja.

Punanaaman päiväkirjassa luvassa tarinoita lenkkipoluilta ja jumppamatoilta. Asiaa, mutta enimmäkseen seikkailuja sivupoluilla.

/iitu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s